Kuva: Simo Ortamo
Terveisin
Prinsipatus Litterae
torstai 23. joulukuuta 2010
Joululoma
Vuoden vaativin aika on joulukuun viimeiset viikot, vaikka joulua kutsutaankin rauhan juhlaksi. Siksi Prinsipatuksen blogi lähtee joulutauolle toivottaen lukijoilleen hyvää joulua!
Terveisin
Prinsipatus Litterae
Terveisin
Prinsipatus Litterae
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Joulun Helsinki
Joulua ennen Helsingin aukiolle nousevat joulumarkkinat. Tuomaantorin myötä yksinäinen Esplanadikin saa osansa jouluhyörinnästä. Pakkaspilvien peittämää taivasta kohti kurottelevat puut on valjastettu valoon. Pohjoisen kaupungin joulu on hidas ja rauhallinen. Asiat menevät oikealla painollaan, ja kun herää aattoaamuna, tuoksuu riisipuuro ja ikivanhoilla kaduilla lumihiutaleet tervehtivät iloisesti.
Joulun tunnelmaa,
Tuure
***
Kuva Tuure Niemi
Kuva Tuure Niemi
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Ryhmädynamiikasta
Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Saamme nähdä, kuinka bändit hajoavat musiikillisiin erimielisyyksiin, vaikka he vuosien yhteistyöllä ovat saaneet klassikkoja aikaan ja toimineet saumattomasti yhdessä. Ryhmiä syntyy ja kuolee. Niissä on joko kivaa tai kamalaa, meininki voi olla katossa tai pahasti väljähtynyttä.
Bändin elämänkaari on yleensä epäsuosittu alkutaival. Jossain toisen tai kolmannen levyn tienoilla bändi kuitenkin saavuttaa taiteellisesti ja usein kaupallisestikin uransa kulta-ajan, jota niin fanit kuin yhtyeen jäsenetkin myöhemmin kaiholla muistelevat.
Monesti nämä vanhat, keskenään riidoissa olevat bänditkin palaavat kymmenien vuosien kuluttua jälleen yhteen ja pitävät rahastuksen vuoksi suunnattomat reunion-kiertueet ja julkaisevat uuden levynkin, jonka Soundin toimittaja haukkuu. Ei sillä väliä - vanha porukka on jälleen kasassa.
Viimeisen vuoden ajan oman kaveriporukkani meno on tuntunut varsin väljähtyneeltä ja väkinäiseltä. Sanottakoon, että kyseessä ei ole Prinsipatus litterae -ryhmä. Emme ole tehneet niin paljon asioita yhdessä kuin ennen, ja yhteishenki on sirpaloitunut pieniin klikkeihin ja valtasuhteiden liittoumiin.
Viikonloppuna olimme kuitenkin jälleen yhdessä, suuressa joukossa. Ne, jotka eivät alun alkujaankaan olleet aktiivisimmin mukana, eivät tälläkään kertaa olleet. Yhtäkkiä tuntui, kun olisimme taas kolme vuotta nuorempia, oman bändiuramme kulta-ajassa.
Vaikka tiedän, ettei mikään palaa ennalleen, haluan uskoa, ja uskonkin, että pääsemme vielä voitokkaalle reunion-kiertueelle.
Iloisin terveisin,
Samuli
Bändin elämänkaari on yleensä epäsuosittu alkutaival. Jossain toisen tai kolmannen levyn tienoilla bändi kuitenkin saavuttaa taiteellisesti ja usein kaupallisestikin uransa kulta-ajan, jota niin fanit kuin yhtyeen jäsenetkin myöhemmin kaiholla muistelevat.
Monesti nämä vanhat, keskenään riidoissa olevat bänditkin palaavat kymmenien vuosien kuluttua jälleen yhteen ja pitävät rahastuksen vuoksi suunnattomat reunion-kiertueet ja julkaisevat uuden levynkin, jonka Soundin toimittaja haukkuu. Ei sillä väliä - vanha porukka on jälleen kasassa.
Viimeisen vuoden ajan oman kaveriporukkani meno on tuntunut varsin väljähtyneeltä ja väkinäiseltä. Sanottakoon, että kyseessä ei ole Prinsipatus litterae -ryhmä. Emme ole tehneet niin paljon asioita yhdessä kuin ennen, ja yhteishenki on sirpaloitunut pieniin klikkeihin ja valtasuhteiden liittoumiin.
Viikonloppuna olimme kuitenkin jälleen yhdessä, suuressa joukossa. Ne, jotka eivät alun alkujaankaan olleet aktiivisimmin mukana, eivät tälläkään kertaa olleet. Yhtäkkiä tuntui, kun olisimme taas kolme vuotta nuorempia, oman bändiuramme kulta-ajassa.
Vaikka tiedän, ettei mikään palaa ennalleen, haluan uskoa, ja uskonkin, että pääsemme vielä voitokkaalle reunion-kiertueelle.
Iloisin terveisin,
Samuli
lauantai 11. joulukuuta 2010
Pian on uuden Scriptorin aika...
Jälleennäkemis-teemaista Scriptoria 4/2010 myydään vielä noin viikon verran Akateemisessa kirjakaupassa. Sitten on aika uudelle Scriptorille, joka on joulunajan teemoja sivutellen omistautunut Haavee-aiheen käsittelemiseen.
Scriptor on Suomen ainoa täysin nuorten toimittama, kustantama ja julkaisema kulttuurilehti. Se sisältää runoja, novelleja, kolumneja, esseitä ja arvosteluita.
**
maanantai 6. joulukuuta 2010
Juhlan monet kasvot
Opiskelijariennot veivät viikonloppuna mennessään ja sunnuntain blogivuoro unohtui tyystin. No, eipä kyseisestä päivästä hedelmällistä jutunaihetta olisi keksinytkään, joten onni onnettomuudessa. Itsenäisyyspäivä on huomattavasti kiinnostavampi päivä kuin tavallinen sunnuntai. Kukonlaulun aikaan heräsin ystäväni kotoa, aloittaen valmistautumisen itsenäisyyspäivän lipunnostoon kirkonmäellä. Kyseessä oli perinteinen partiotapahtuma. Minulle oli langennut vastuu lipun nostamisesta salkoon kaupungin pastorin, partiolaisten ja muiden juhlavieraiden edessä. Valitsin parikseni pahaa aavistamattoman pikku- partiolaisen jakamaan jännityksen tuoman tuskan ja paineen.
Lippu nostettiin, naru kieritettiin salon ympärille, sidottiin ja tervehdittiin. Takaa kuului vaivaantunutta naurua. Hups, siniristilippu oli kietoutunut tiukasti köyden ympärille, eikä lähtenyt kovallakaan ravistelulla irti. Päätin jättää asian sikseen ja palasimme takaisin riviin. Toinen moka paljastui. Ravistelun yhteydessä lippu jäi lähes puolitankoon. Olimme myös oma- aloitteisesti nostaneet lipun odottamatta esihuutajan käskyä: ”Nosta lippu!” Menipä vielä kuva nimellä varustettuna Keski- Uusimaahan. Mikä häpeä!
Tunnin pakkasessa värjöttelyn jälkeen talsimme auraamattomilla teillä, korkokengissä, hiukset märkinä kerhohuoneellemme, jota myös koloksi kutsutaan. Siellä vietimme perinteiset pienen porukan itsenäisyyspäivän pippalot: huoltoasemalta ostettuja pipareita ja glögiä, sekä raamatunlukua. Siitäkin huolimatta, että kaksi neljästä kuuntelijasta olivat ateisteja, nautimme rauhallisesta tuokiostamme, erityisesti Hesekielin kirjan 23. luvusta, jossa haureudesta paasataan. Vielä jonain päivänä luen kyseisen opuksen kannesta kanteen.
Vaikka itsenäisyyspäivällä on patrioottisen juhlan maine, tuskin yksikään suomalainen voi kieltää jylhän Finlandia- hymnin tai hulmuavan lipun nostattavan minkäänlaisia isänmaallisen ylpeyden tunteita. En ole nähnyt muiden valtioiden tapoja viettää itsenäisyyspäivää, mutta lyön vetoa että se eroaa suomalaisesta perinteestä. Jos eteläisissä maissa ihmiset juhlivat kaduilla ja karnevaalit raikavat, istuvat suomalaiset perheensä kanssa sisällä, polttaen sinivalkoista kynttilää ikkunalaudalla ja arvostellen linnanjuhlien pukuloistoa. Osalle päivä on entisten aikojen ja sodassa menetettyjen vainajien muistelua, toisille taas hiljaista yhdessäoloa perheen kesken. Minä en tehnyt näistä kumpaakaan, mutta nautin suuresti. Pienet asiat luovat juhlan, ja erityisesti partiolaisena minusta on aina tuntunut, että itsenäisyyspäivässä on jotakin erityistä.
Lämpimin terveisin, Annika
Lippu nostettiin, naru kieritettiin salon ympärille, sidottiin ja tervehdittiin. Takaa kuului vaivaantunutta naurua. Hups, siniristilippu oli kietoutunut tiukasti köyden ympärille, eikä lähtenyt kovallakaan ravistelulla irti. Päätin jättää asian sikseen ja palasimme takaisin riviin. Toinen moka paljastui. Ravistelun yhteydessä lippu jäi lähes puolitankoon. Olimme myös oma- aloitteisesti nostaneet lipun odottamatta esihuutajan käskyä: ”Nosta lippu!” Menipä vielä kuva nimellä varustettuna Keski- Uusimaahan. Mikä häpeä!
Tunnin pakkasessa värjöttelyn jälkeen talsimme auraamattomilla teillä, korkokengissä, hiukset märkinä kerhohuoneellemme, jota myös koloksi kutsutaan. Siellä vietimme perinteiset pienen porukan itsenäisyyspäivän pippalot: huoltoasemalta ostettuja pipareita ja glögiä, sekä raamatunlukua. Siitäkin huolimatta, että kaksi neljästä kuuntelijasta olivat ateisteja, nautimme rauhallisesta tuokiostamme, erityisesti Hesekielin kirjan 23. luvusta, jossa haureudesta paasataan. Vielä jonain päivänä luen kyseisen opuksen kannesta kanteen.
Vaikka itsenäisyyspäivällä on patrioottisen juhlan maine, tuskin yksikään suomalainen voi kieltää jylhän Finlandia- hymnin tai hulmuavan lipun nostattavan minkäänlaisia isänmaallisen ylpeyden tunteita. En ole nähnyt muiden valtioiden tapoja viettää itsenäisyyspäivää, mutta lyön vetoa että se eroaa suomalaisesta perinteestä. Jos eteläisissä maissa ihmiset juhlivat kaduilla ja karnevaalit raikavat, istuvat suomalaiset perheensä kanssa sisällä, polttaen sinivalkoista kynttilää ikkunalaudalla ja arvostellen linnanjuhlien pukuloistoa. Osalle päivä on entisten aikojen ja sodassa menetettyjen vainajien muistelua, toisille taas hiljaista yhdessäoloa perheen kesken. Minä en tehnyt näistä kumpaakaan, mutta nautin suuresti. Pienet asiat luovat juhlan, ja erityisesti partiolaisena minusta on aina tuntunut, että itsenäisyyspäivässä on jotakin erityistä.
Lämpimin terveisin, Annika
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Kielestä
Miksi kielen vaikutuksesta historiaan ei koskaan puhuta?
Historia on sarja luonnonilmiötä ja ihmisten tekoja, joista ihmisten teot ovat kiinnostavin ja vaikutukseltaan merkittävin osuus. Ihmisten teot ovat seurausta aatteista ja ajatuksista. Ihminen ajattelee kielellä. Silti koskaan ei kuule pohdittavan kielen merkitystä historiassa muuten kuin poliittiselta ja nationalistiselta kannalta. Kieli on paljon enemmän. Kieli määrää suoraan, miten miellämme jotkin asiat, halusimme sitä tai emme.
Olisiko esimerkiksi naisten asema Euroopassa ollut kautta historian erilainen, jos indoeurooppalaisissa kielissä olisi vain yksi pronomini yksin kolmannelle persoonalle? En väitä, etteikö Suomessa tai Virossa tai Unkarissa olisi myös mielletty eroja sukupuolten välille. Mutta monissa kielissä ei ole mahdollisuutta puhua henkilöistä sukupuolineutraalisti.
Nostin kreikkalaisen viisivuotiaan pojan ilmaan, mihin hän totesi innostuneena: είμαι μεγάλος, olen suuri! Oivalsin yhtäkkiä, että näin sanoessaan pojan oli pakko tajuta, että oli poika, muuten hänen olisi täytynyt käyttää feminiinimuotoista adjektiivia: μεγάλη En tiedä, miten en ollut aiemmin todella ymmärtänyt asiaa, kyllähän sukupuoli täytyy huomioida muissakin tuntemissani kielissä, saksassa, englannissa, ruotsissa, latinassa, venäjässä. Mutta vasta nyt käsitin kunnolla, kuin lapsi puhumaan oppiessaan joutuu oppimaan, että koska olen poika, puhun näin, koska tuo on tyttö, hänestä puhutaan näin, muuten en puhu kieliopillisesti oikein – tai siis samalla tavoin kuin muut.
Keskustelin aiheesta myös ranskalaisen kaverini kanssa. Saksankielentaitoisena hän kertoi ymmärtävänsä nyt, miten joidenkin ranskalaisten on niin vaikea ymmärtää neutrin olemassaoloa – sen verran kummalliselta tuntuu yrittää hahmottaa sukupuolesta riippumatonta yksikön kolmatta persoonaa. Hänestä kuulostaa hankalalta ominaisuudelta kielessä, ettei henkilön sukupuoli selviä pronominista. Kun jaoin ajatukseni kielen vaikutuksesta historiaan, hän oli kanssani heti samaa mieltä: miten muka voisi kirjoittaa lakiin, että naiset eivät saa tehdä jotakin, mutta miehet saavat, jos pronomini on sama? Totesin, että voihan käyttää sanoja mies ja nainen.
Silti olen sitä mieltä, että Euroopan historia voisi olla erilainen, jopa merkittävästi erilainen (jos naisten asema olisi ollut parempi tai jopa sama kuin miesten kautta historian, heillä olisi ollut enemmän valtaa, he olisivat vaikuttaneet poliittisiin päätöksiin, monen maan johtaja olisi ollut toinen, moni konflikti olisi ehkä päättynyt eri tavalla), jos Aristoteles olisi puhunut muinaissuomea eikä muinaiskreikkaa, oppien lapsesta asti, että jos hän haluaa olla suuri, hän on μεγάλος, ei koskaan μεγάλη.
Ada-Maaria Hyvärinen
Kirjoittaja toimii tällä hetkellä Kreikassa vapaaehtoisena paikallisessa lasten kulttuurikeskuksessa ja jakaa vapaa-aikansa ja asuntonsa 25 nuoren kanssa, jotka ovat kotoisin 13 eri Euroopan maasta.
Historia on sarja luonnonilmiötä ja ihmisten tekoja, joista ihmisten teot ovat kiinnostavin ja vaikutukseltaan merkittävin osuus. Ihmisten teot ovat seurausta aatteista ja ajatuksista. Ihminen ajattelee kielellä. Silti koskaan ei kuule pohdittavan kielen merkitystä historiassa muuten kuin poliittiselta ja nationalistiselta kannalta. Kieli on paljon enemmän. Kieli määrää suoraan, miten miellämme jotkin asiat, halusimme sitä tai emme.
Olisiko esimerkiksi naisten asema Euroopassa ollut kautta historian erilainen, jos indoeurooppalaisissa kielissä olisi vain yksi pronomini yksin kolmannelle persoonalle? En väitä, etteikö Suomessa tai Virossa tai Unkarissa olisi myös mielletty eroja sukupuolten välille. Mutta monissa kielissä ei ole mahdollisuutta puhua henkilöistä sukupuolineutraalisti.
Nostin kreikkalaisen viisivuotiaan pojan ilmaan, mihin hän totesi innostuneena: είμαι μεγάλος, olen suuri! Oivalsin yhtäkkiä, että näin sanoessaan pojan oli pakko tajuta, että oli poika, muuten hänen olisi täytynyt käyttää feminiinimuotoista adjektiivia: μεγάλη En tiedä, miten en ollut aiemmin todella ymmärtänyt asiaa, kyllähän sukupuoli täytyy huomioida muissakin tuntemissani kielissä, saksassa, englannissa, ruotsissa, latinassa, venäjässä. Mutta vasta nyt käsitin kunnolla, kuin lapsi puhumaan oppiessaan joutuu oppimaan, että koska olen poika, puhun näin, koska tuo on tyttö, hänestä puhutaan näin, muuten en puhu kieliopillisesti oikein – tai siis samalla tavoin kuin muut.
Keskustelin aiheesta myös ranskalaisen kaverini kanssa. Saksankielentaitoisena hän kertoi ymmärtävänsä nyt, miten joidenkin ranskalaisten on niin vaikea ymmärtää neutrin olemassaoloa – sen verran kummalliselta tuntuu yrittää hahmottaa sukupuolesta riippumatonta yksikön kolmatta persoonaa. Hänestä kuulostaa hankalalta ominaisuudelta kielessä, ettei henkilön sukupuoli selviä pronominista. Kun jaoin ajatukseni kielen vaikutuksesta historiaan, hän oli kanssani heti samaa mieltä: miten muka voisi kirjoittaa lakiin, että naiset eivät saa tehdä jotakin, mutta miehet saavat, jos pronomini on sama? Totesin, että voihan käyttää sanoja mies ja nainen.
Silti olen sitä mieltä, että Euroopan historia voisi olla erilainen, jopa merkittävästi erilainen (jos naisten asema olisi ollut parempi tai jopa sama kuin miesten kautta historian, heillä olisi ollut enemmän valtaa, he olisivat vaikuttaneet poliittisiin päätöksiin, monen maan johtaja olisi ollut toinen, moni konflikti olisi ehkä päättynyt eri tavalla), jos Aristoteles olisi puhunut muinaissuomea eikä muinaiskreikkaa, oppien lapsesta asti, että jos hän haluaa olla suuri, hän on μεγάλος, ei koskaan μεγάλη.
Ada-Maaria Hyvärinen
Kirjoittaja toimii tällä hetkellä Kreikassa vapaaehtoisena paikallisessa lasten kulttuurikeskuksessa ja jakaa vapaa-aikansa ja asuntonsa 25 nuoren kanssa, jotka ovat kotoisin 13 eri Euroopan maasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)