Leijailevien lehtien yksinäisyys

Syksy on melankolian aikaa. Melankolian, joka on hiljaista, huomaamatonta ja kaunista. Kiireisen elämän päälle painautuu harmaa utu, jossa pilkahtelevat pienet ilot. Miten tuuli puhaltaa lehtiä kadun pintaa pitkin, kuinka taivaassa näkyy sinistäkin pilvien keskellä. Kuinka sade tuntuu raikkaalta tukahduttavan kesän jälkeen.

Syksy on tuntunut levolliselta, vaikka kaikkea uutta tapahtuu, kovaa vauhtia. Nyt tuntuu hyvältä käpertyä kirjan ympärille, ottaa aikaa pelkästään nukkumisellekin. On aika nauttia merituulista Helsingin kaduilla, ennen kuin lumi tuiskuaa syliin.

Nauttikaa aamuauringosta, kuulaudesta ja katujen hiljaisuudesta,
Tuure

Kuinka käyttää hyväkseen synkkiä päiviä?

Mieliala muokkautuu ulkona vallitsevan sään kaltaiseksi helpommin kuin tahtoisimme itsellemme myöntää. Aurinkoinen kesä oli omiaan tekemään meistä onnellisia. Se oli omiaan saamaan meidät liikkeelle ja nauttimaan elämästä. Samoin oli eilen ainakin Helsinkiä piinannut sade ja pilvisyys omiaan saamaan mielen vaeltamaan surullisemmille poluille.

Valo saa meidät onnellisiksi. Se on biologiaa ja seikka jota vastaan on vaikea, mutta myös turha taistella. Valosta pitää nauttia silloin kuin sitä on. Mutta entä pimeys? Kuinka on toimittava, kun pilvet peittävät auringon ja sade piiskaa maata? Kuinka on toimittava, kun on syksy?

Siitä mikä on surullista ei välttämättä saa tehtyä iloista, onnellista. Mutta onneksi elämässämme on muitakin arvoja! Siitä mikä on surullista, voi tehdä jotain kaunista. On sanottu, itse asiassa jopa liian usein, että syksy on runoilijoiden vuodenaika. Eilinen sää oli kaikessa kurjuudessaan jotain josta saa pienellä yrittämisellä jalostettua jotain kaunista. Siitä ei välttämättä saa suoraan kirjoitettua runoa, mutta siitä saa imettyä itseensä (surumielisen) tunnelman, josta syntyy kauniita runoja. Ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa: Jopa kauniimpia runoja kuin kesän auringosta.

Iloista tai ainakin runollista syksyn jatkoa!

Lauri

Syysahdistus

Lämpimässä syyskauden avajaiskokouksessamme määräsimme blogin kirjoitusvuorot muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin. Koulussa äidinkielenopettaja, kuin tahalleen määrää laajempien töiden palautukset peräkkäisille viikoille, pitkän matematiikan ymmärtäminen lakkaa, historian dokumenttitehtävät...

Vanha ystävä on kahta uutta arvokkaampi! ( venäläinen sanonta) Arvelen, että monia lukiolaisia ahdistaa, niinkuin minuakin, pään päällä roikkuva tekemättä olevien tehtävien määrä. Entä ihmissuhteet? Uudet, jännittävät ihmiset vievät huomaamatta paljon aikaa, ja pian oletkin riidoissa parhaimman ystäväsi kanssa. Selvittely vie ajatukset läksyistä, vai toisinpäin, monsterilaskin on paras terapeuttisi?

Kun tekemällä tehtävät eivät vähene, puhumalla kaveruus ei tunnu pelastuvan ja syysflunssakin ahdistaa, suosittelen kävelyretkeä, vaikka Korkeasaareen.

Tsemppiä, Daria

(muutaman päivän myöhässä kirjoittanut)

Armoa etsimässä

Georges Bernanosin romaani Maalaispapin päiväkirja (Journal d'un curé de campagne) on ehkä päiväkirjamaisin fiktiivinen kirja jonka olen lukenut. Yleensä päiväkirjamuotoiset romaanit ovat selkeitä ja johdonmukaisia kirjoituksia päivän tapahtumista. Tähän vuonna 1936 kirjoitettuun kirjaan Bernanos on kirjoittanut poisrevittyjä sivuja ja reunahuomautuksia; lukukokemus oli ikään kuin olisi lukenut aitoa nimettömäksi jäävän papin päiväkirjaa.. Tämä on myös romaanin heikkous. Kirjoitustyyli on sekava ja mielenkiinnoton.

Juoneltaan kirja on puhdasta kärsimysnäytelmää; kuolemaan johtavan sairautensa lisäksi pappi kärsii kyläläisten ylenkatseesta ja juoruista – väitetty alkoholismi onkin vain sitä, ettei pappi pysty vatsansa takia syömään mitään muuta kuin leipää ja viiniä. Tämän näin raamatullisena symbolina; ikään kuin ruokavalio olisi pidennetty viimeinen ehtoollinen. Kun uskonnollisella linjalla ollaan, papilla on syyllisyydentuntoja siitä, ettei hän sairautensa takia jaksa rukoilla ja tuntee muutenkin rikkovansa Jumalan tahtoa vastaan. Kun kirjan minäkertoja, tämä päiväkirjaa kirjoittava nimetön pappi, toistaa näitä samoja teemoja sivu toisensa jälkeen, katoavat itse varsinaiset tapahtumat pohdinnan joukkoon. Papin suhde seurakuntaansa ja kirkkoherran neuvot saattaisivat olla mielenkiintoisempia aiheita, jos lukija pystyisi kiinnittämään enemmän huomiota niihin. Lukija huomaa vain sen, kuinka pappi etsii tuskansa keskellä Jumalan armoa. Papin käymät keskustelut seurakuntalaisten ja kirkkoherran kanssa sisältävät katolisuskonnollista mietintää ihmisten jumalasuhteesta. Pohdinnat ovat kuitenkin osin vieraita suomalaiselle lukijalle, olipa hän kiinnostunut uskonnollisista aiheista vai ei, koska ne nousevat katolisesta perinteestä.

Kirjaa on mielenkiintoista verrata Robert Bressonin samannimiseen filmatisointiin kyseisestä teoksesta (Journal d'un curé de campagne / Papin päiväkirja, Ranska 1951). Elokuva on kirjaa onnistuneempi. Bresson on riisunut kirjasta suhteellisen vähän, ainoastaan tiivistänyt kertojanääneen papin kirjoittamat pohdinnat. Juoneltaan se on hyvin uskollinen kirjalle, eikä siihen ole edes lisätty mitään. Koska Bernanosin kirja on hieman epäelokuvamainen, herää kysymys miksi ja miten elokuva toimii.

Elokuvassa, kuten ei kirjassakaan, ole melkein yhtään toimintaa. Tätä seikkaa korostaa Bressonin tapa ohjata amatöörinäyttelijöitään; he esiintyvät melkein ilmeettömästi vain lausuen vuorosanansa. Kirjaan verrattuna Bresson on onnistunut sijoittamaan askeettisen kuvauksen joukkoon enemmän ”rivinvälejä” – kaikki ei jää suoraan selitysten varaan, vaan asioita voi päätellä itse. Elokuva keskittyy siihen, mikä jää kirjassa tuskailujen varjoon: papin pyrkimyksen vaikuttaa seurakuntaansa ja hänen käymiinsä keskusteluihin muiden kanssa. Myös papin persoona muuttuu kiinnostavammaksi, kun näkökulma on enemmän ulkopuolinen eikä hänen päänsä sisällä. Elokuva on koruton, mutta kirjaan verrattuna se on mestariteos - vähäeleinen ja kaunis.


Elina Ortamo