Georges Bernanosin romaani Maalaispapin päiväkirja (Journal d'un curé de campagne) on ehkä päiväkirjamaisin fiktiivinen kirja jonka olen lukenut. Yleensä päiväkirjamuotoiset romaanit ovat selkeitä ja johdonmukaisia kirjoituksia päivän tapahtumista. Tähän vuonna 1936 kirjoitettuun kirjaan Bernanos on kirjoittanut poisrevittyjä sivuja ja reunahuomautuksia; lukukokemus oli ikään kuin olisi lukenut aitoa nimettömäksi jäävän papin päiväkirjaa.. Tämä on myös romaanin heikkous. Kirjoitustyyli on sekava ja mielenkiinnoton.
Juoneltaan kirja on puhdasta kärsimysnäytelmää; kuolemaan johtavan sairautensa lisäksi pappi kärsii kyläläisten ylenkatseesta ja juoruista – väitetty alkoholismi onkin vain sitä, ettei pappi pysty vatsansa takia syömään mitään muuta kuin leipää ja viiniä. Tämän näin raamatullisena symbolina; ikään kuin ruokavalio olisi pidennetty viimeinen ehtoollinen. Kun uskonnollisella linjalla ollaan, papilla on syyllisyydentuntoja siitä, ettei hän sairautensa takia jaksa rukoilla ja tuntee muutenkin rikkovansa Jumalan tahtoa vastaan. Kun kirjan minäkertoja, tämä päiväkirjaa kirjoittava nimetön pappi, toistaa näitä samoja teemoja sivu toisensa jälkeen, katoavat itse varsinaiset tapahtumat pohdinnan joukkoon. Papin suhde seurakuntaansa ja kirkkoherran neuvot saattaisivat olla mielenkiintoisempia aiheita, jos lukija pystyisi kiinnittämään enemmän huomiota niihin. Lukija huomaa vain sen, kuinka pappi etsii tuskansa keskellä Jumalan armoa. Papin käymät keskustelut seurakuntalaisten ja kirkkoherran kanssa sisältävät katolisuskonnollista mietintää ihmisten jumalasuhteesta. Pohdinnat ovat kuitenkin osin vieraita suomalaiselle lukijalle, olipa hän kiinnostunut uskonnollisista aiheista vai ei, koska ne nousevat katolisesta perinteestä.
Kirjaa on mielenkiintoista verrata Robert Bressonin samannimiseen filmatisointiin kyseisestä teoksesta (Journal d'un curé de campagne / Papin päiväkirja, Ranska 1951). Elokuva on kirjaa onnistuneempi. Bresson on riisunut kirjasta suhteellisen vähän, ainoastaan tiivistänyt kertojanääneen papin kirjoittamat pohdinnat. Juoneltaan se on hyvin uskollinen kirjalle, eikä siihen ole edes lisätty mitään. Koska Bernanosin kirja on hieman epäelokuvamainen, herää kysymys miksi ja miten elokuva toimii.
Elokuvassa, kuten ei kirjassakaan, ole melkein yhtään toimintaa. Tätä seikkaa korostaa Bressonin tapa ohjata amatöörinäyttelijöitään; he esiintyvät melkein ilmeettömästi vain lausuen vuorosanansa. Kirjaan verrattuna Bresson on onnistunut sijoittamaan askeettisen kuvauksen joukkoon enemmän ”rivinvälejä” – kaikki ei jää suoraan selitysten varaan, vaan asioita voi päätellä itse. Elokuva keskittyy siihen, mikä jää kirjassa tuskailujen varjoon: papin pyrkimyksen vaikuttaa seurakuntaansa ja hänen käymiinsä keskusteluihin muiden kanssa. Myös papin persoona muuttuu kiinnostavammaksi, kun näkökulma on enemmän ulkopuolinen eikä hänen päänsä sisällä. Elokuva on koruton, mutta kirjaan verrattuna se on mestariteos - vähäeleinen ja kaunis.
Elina Ortamo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti