Kuva: Simo Ortamo
Terveisin
Prinsipatus Litterae
torstai 23. joulukuuta 2010
Joululoma
Vuoden vaativin aika on joulukuun viimeiset viikot, vaikka joulua kutsutaankin rauhan juhlaksi. Siksi Prinsipatuksen blogi lähtee joulutauolle toivottaen lukijoilleen hyvää joulua!
Terveisin
Prinsipatus Litterae
Terveisin
Prinsipatus Litterae
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Joulun Helsinki
Joulua ennen Helsingin aukiolle nousevat joulumarkkinat. Tuomaantorin myötä yksinäinen Esplanadikin saa osansa jouluhyörinnästä. Pakkaspilvien peittämää taivasta kohti kurottelevat puut on valjastettu valoon. Pohjoisen kaupungin joulu on hidas ja rauhallinen. Asiat menevät oikealla painollaan, ja kun herää aattoaamuna, tuoksuu riisipuuro ja ikivanhoilla kaduilla lumihiutaleet tervehtivät iloisesti.
Joulun tunnelmaa,
Tuure
***
Kuva Tuure Niemi
Kuva Tuure Niemi
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Ryhmädynamiikasta
Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Saamme nähdä, kuinka bändit hajoavat musiikillisiin erimielisyyksiin, vaikka he vuosien yhteistyöllä ovat saaneet klassikkoja aikaan ja toimineet saumattomasti yhdessä. Ryhmiä syntyy ja kuolee. Niissä on joko kivaa tai kamalaa, meininki voi olla katossa tai pahasti väljähtynyttä.
Bändin elämänkaari on yleensä epäsuosittu alkutaival. Jossain toisen tai kolmannen levyn tienoilla bändi kuitenkin saavuttaa taiteellisesti ja usein kaupallisestikin uransa kulta-ajan, jota niin fanit kuin yhtyeen jäsenetkin myöhemmin kaiholla muistelevat.
Monesti nämä vanhat, keskenään riidoissa olevat bänditkin palaavat kymmenien vuosien kuluttua jälleen yhteen ja pitävät rahastuksen vuoksi suunnattomat reunion-kiertueet ja julkaisevat uuden levynkin, jonka Soundin toimittaja haukkuu. Ei sillä väliä - vanha porukka on jälleen kasassa.
Viimeisen vuoden ajan oman kaveriporukkani meno on tuntunut varsin väljähtyneeltä ja väkinäiseltä. Sanottakoon, että kyseessä ei ole Prinsipatus litterae -ryhmä. Emme ole tehneet niin paljon asioita yhdessä kuin ennen, ja yhteishenki on sirpaloitunut pieniin klikkeihin ja valtasuhteiden liittoumiin.
Viikonloppuna olimme kuitenkin jälleen yhdessä, suuressa joukossa. Ne, jotka eivät alun alkujaankaan olleet aktiivisimmin mukana, eivät tälläkään kertaa olleet. Yhtäkkiä tuntui, kun olisimme taas kolme vuotta nuorempia, oman bändiuramme kulta-ajassa.
Vaikka tiedän, ettei mikään palaa ennalleen, haluan uskoa, ja uskonkin, että pääsemme vielä voitokkaalle reunion-kiertueelle.
Iloisin terveisin,
Samuli
Bändin elämänkaari on yleensä epäsuosittu alkutaival. Jossain toisen tai kolmannen levyn tienoilla bändi kuitenkin saavuttaa taiteellisesti ja usein kaupallisestikin uransa kulta-ajan, jota niin fanit kuin yhtyeen jäsenetkin myöhemmin kaiholla muistelevat.
Monesti nämä vanhat, keskenään riidoissa olevat bänditkin palaavat kymmenien vuosien kuluttua jälleen yhteen ja pitävät rahastuksen vuoksi suunnattomat reunion-kiertueet ja julkaisevat uuden levynkin, jonka Soundin toimittaja haukkuu. Ei sillä väliä - vanha porukka on jälleen kasassa.
Viimeisen vuoden ajan oman kaveriporukkani meno on tuntunut varsin väljähtyneeltä ja väkinäiseltä. Sanottakoon, että kyseessä ei ole Prinsipatus litterae -ryhmä. Emme ole tehneet niin paljon asioita yhdessä kuin ennen, ja yhteishenki on sirpaloitunut pieniin klikkeihin ja valtasuhteiden liittoumiin.
Viikonloppuna olimme kuitenkin jälleen yhdessä, suuressa joukossa. Ne, jotka eivät alun alkujaankaan olleet aktiivisimmin mukana, eivät tälläkään kertaa olleet. Yhtäkkiä tuntui, kun olisimme taas kolme vuotta nuorempia, oman bändiuramme kulta-ajassa.
Vaikka tiedän, ettei mikään palaa ennalleen, haluan uskoa, ja uskonkin, että pääsemme vielä voitokkaalle reunion-kiertueelle.
Iloisin terveisin,
Samuli
lauantai 11. joulukuuta 2010
Pian on uuden Scriptorin aika...
Jälleennäkemis-teemaista Scriptoria 4/2010 myydään vielä noin viikon verran Akateemisessa kirjakaupassa. Sitten on aika uudelle Scriptorille, joka on joulunajan teemoja sivutellen omistautunut Haavee-aiheen käsittelemiseen.
Scriptor on Suomen ainoa täysin nuorten toimittama, kustantama ja julkaisema kulttuurilehti. Se sisältää runoja, novelleja, kolumneja, esseitä ja arvosteluita.
**
maanantai 6. joulukuuta 2010
Juhlan monet kasvot
Opiskelijariennot veivät viikonloppuna mennessään ja sunnuntain blogivuoro unohtui tyystin. No, eipä kyseisestä päivästä hedelmällistä jutunaihetta olisi keksinytkään, joten onni onnettomuudessa. Itsenäisyyspäivä on huomattavasti kiinnostavampi päivä kuin tavallinen sunnuntai. Kukonlaulun aikaan heräsin ystäväni kotoa, aloittaen valmistautumisen itsenäisyyspäivän lipunnostoon kirkonmäellä. Kyseessä oli perinteinen partiotapahtuma. Minulle oli langennut vastuu lipun nostamisesta salkoon kaupungin pastorin, partiolaisten ja muiden juhlavieraiden edessä. Valitsin parikseni pahaa aavistamattoman pikku- partiolaisen jakamaan jännityksen tuoman tuskan ja paineen.
Lippu nostettiin, naru kieritettiin salon ympärille, sidottiin ja tervehdittiin. Takaa kuului vaivaantunutta naurua. Hups, siniristilippu oli kietoutunut tiukasti köyden ympärille, eikä lähtenyt kovallakaan ravistelulla irti. Päätin jättää asian sikseen ja palasimme takaisin riviin. Toinen moka paljastui. Ravistelun yhteydessä lippu jäi lähes puolitankoon. Olimme myös oma- aloitteisesti nostaneet lipun odottamatta esihuutajan käskyä: ”Nosta lippu!” Menipä vielä kuva nimellä varustettuna Keski- Uusimaahan. Mikä häpeä!
Tunnin pakkasessa värjöttelyn jälkeen talsimme auraamattomilla teillä, korkokengissä, hiukset märkinä kerhohuoneellemme, jota myös koloksi kutsutaan. Siellä vietimme perinteiset pienen porukan itsenäisyyspäivän pippalot: huoltoasemalta ostettuja pipareita ja glögiä, sekä raamatunlukua. Siitäkin huolimatta, että kaksi neljästä kuuntelijasta olivat ateisteja, nautimme rauhallisesta tuokiostamme, erityisesti Hesekielin kirjan 23. luvusta, jossa haureudesta paasataan. Vielä jonain päivänä luen kyseisen opuksen kannesta kanteen.
Vaikka itsenäisyyspäivällä on patrioottisen juhlan maine, tuskin yksikään suomalainen voi kieltää jylhän Finlandia- hymnin tai hulmuavan lipun nostattavan minkäänlaisia isänmaallisen ylpeyden tunteita. En ole nähnyt muiden valtioiden tapoja viettää itsenäisyyspäivää, mutta lyön vetoa että se eroaa suomalaisesta perinteestä. Jos eteläisissä maissa ihmiset juhlivat kaduilla ja karnevaalit raikavat, istuvat suomalaiset perheensä kanssa sisällä, polttaen sinivalkoista kynttilää ikkunalaudalla ja arvostellen linnanjuhlien pukuloistoa. Osalle päivä on entisten aikojen ja sodassa menetettyjen vainajien muistelua, toisille taas hiljaista yhdessäoloa perheen kesken. Minä en tehnyt näistä kumpaakaan, mutta nautin suuresti. Pienet asiat luovat juhlan, ja erityisesti partiolaisena minusta on aina tuntunut, että itsenäisyyspäivässä on jotakin erityistä.
Lämpimin terveisin, Annika
Lippu nostettiin, naru kieritettiin salon ympärille, sidottiin ja tervehdittiin. Takaa kuului vaivaantunutta naurua. Hups, siniristilippu oli kietoutunut tiukasti köyden ympärille, eikä lähtenyt kovallakaan ravistelulla irti. Päätin jättää asian sikseen ja palasimme takaisin riviin. Toinen moka paljastui. Ravistelun yhteydessä lippu jäi lähes puolitankoon. Olimme myös oma- aloitteisesti nostaneet lipun odottamatta esihuutajan käskyä: ”Nosta lippu!” Menipä vielä kuva nimellä varustettuna Keski- Uusimaahan. Mikä häpeä!
Tunnin pakkasessa värjöttelyn jälkeen talsimme auraamattomilla teillä, korkokengissä, hiukset märkinä kerhohuoneellemme, jota myös koloksi kutsutaan. Siellä vietimme perinteiset pienen porukan itsenäisyyspäivän pippalot: huoltoasemalta ostettuja pipareita ja glögiä, sekä raamatunlukua. Siitäkin huolimatta, että kaksi neljästä kuuntelijasta olivat ateisteja, nautimme rauhallisesta tuokiostamme, erityisesti Hesekielin kirjan 23. luvusta, jossa haureudesta paasataan. Vielä jonain päivänä luen kyseisen opuksen kannesta kanteen.
Vaikka itsenäisyyspäivällä on patrioottisen juhlan maine, tuskin yksikään suomalainen voi kieltää jylhän Finlandia- hymnin tai hulmuavan lipun nostattavan minkäänlaisia isänmaallisen ylpeyden tunteita. En ole nähnyt muiden valtioiden tapoja viettää itsenäisyyspäivää, mutta lyön vetoa että se eroaa suomalaisesta perinteestä. Jos eteläisissä maissa ihmiset juhlivat kaduilla ja karnevaalit raikavat, istuvat suomalaiset perheensä kanssa sisällä, polttaen sinivalkoista kynttilää ikkunalaudalla ja arvostellen linnanjuhlien pukuloistoa. Osalle päivä on entisten aikojen ja sodassa menetettyjen vainajien muistelua, toisille taas hiljaista yhdessäoloa perheen kesken. Minä en tehnyt näistä kumpaakaan, mutta nautin suuresti. Pienet asiat luovat juhlan, ja erityisesti partiolaisena minusta on aina tuntunut, että itsenäisyyspäivässä on jotakin erityistä.
Lämpimin terveisin, Annika
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Kielestä
Miksi kielen vaikutuksesta historiaan ei koskaan puhuta?
Historia on sarja luonnonilmiötä ja ihmisten tekoja, joista ihmisten teot ovat kiinnostavin ja vaikutukseltaan merkittävin osuus. Ihmisten teot ovat seurausta aatteista ja ajatuksista. Ihminen ajattelee kielellä. Silti koskaan ei kuule pohdittavan kielen merkitystä historiassa muuten kuin poliittiselta ja nationalistiselta kannalta. Kieli on paljon enemmän. Kieli määrää suoraan, miten miellämme jotkin asiat, halusimme sitä tai emme.
Olisiko esimerkiksi naisten asema Euroopassa ollut kautta historian erilainen, jos indoeurooppalaisissa kielissä olisi vain yksi pronomini yksin kolmannelle persoonalle? En väitä, etteikö Suomessa tai Virossa tai Unkarissa olisi myös mielletty eroja sukupuolten välille. Mutta monissa kielissä ei ole mahdollisuutta puhua henkilöistä sukupuolineutraalisti.
Nostin kreikkalaisen viisivuotiaan pojan ilmaan, mihin hän totesi innostuneena: είμαι μεγάλος, olen suuri! Oivalsin yhtäkkiä, että näin sanoessaan pojan oli pakko tajuta, että oli poika, muuten hänen olisi täytynyt käyttää feminiinimuotoista adjektiivia: μεγάλη En tiedä, miten en ollut aiemmin todella ymmärtänyt asiaa, kyllähän sukupuoli täytyy huomioida muissakin tuntemissani kielissä, saksassa, englannissa, ruotsissa, latinassa, venäjässä. Mutta vasta nyt käsitin kunnolla, kuin lapsi puhumaan oppiessaan joutuu oppimaan, että koska olen poika, puhun näin, koska tuo on tyttö, hänestä puhutaan näin, muuten en puhu kieliopillisesti oikein – tai siis samalla tavoin kuin muut.
Keskustelin aiheesta myös ranskalaisen kaverini kanssa. Saksankielentaitoisena hän kertoi ymmärtävänsä nyt, miten joidenkin ranskalaisten on niin vaikea ymmärtää neutrin olemassaoloa – sen verran kummalliselta tuntuu yrittää hahmottaa sukupuolesta riippumatonta yksikön kolmatta persoonaa. Hänestä kuulostaa hankalalta ominaisuudelta kielessä, ettei henkilön sukupuoli selviä pronominista. Kun jaoin ajatukseni kielen vaikutuksesta historiaan, hän oli kanssani heti samaa mieltä: miten muka voisi kirjoittaa lakiin, että naiset eivät saa tehdä jotakin, mutta miehet saavat, jos pronomini on sama? Totesin, että voihan käyttää sanoja mies ja nainen.
Silti olen sitä mieltä, että Euroopan historia voisi olla erilainen, jopa merkittävästi erilainen (jos naisten asema olisi ollut parempi tai jopa sama kuin miesten kautta historian, heillä olisi ollut enemmän valtaa, he olisivat vaikuttaneet poliittisiin päätöksiin, monen maan johtaja olisi ollut toinen, moni konflikti olisi ehkä päättynyt eri tavalla), jos Aristoteles olisi puhunut muinaissuomea eikä muinaiskreikkaa, oppien lapsesta asti, että jos hän haluaa olla suuri, hän on μεγάλος, ei koskaan μεγάλη.
Ada-Maaria Hyvärinen
Kirjoittaja toimii tällä hetkellä Kreikassa vapaaehtoisena paikallisessa lasten kulttuurikeskuksessa ja jakaa vapaa-aikansa ja asuntonsa 25 nuoren kanssa, jotka ovat kotoisin 13 eri Euroopan maasta.
Historia on sarja luonnonilmiötä ja ihmisten tekoja, joista ihmisten teot ovat kiinnostavin ja vaikutukseltaan merkittävin osuus. Ihmisten teot ovat seurausta aatteista ja ajatuksista. Ihminen ajattelee kielellä. Silti koskaan ei kuule pohdittavan kielen merkitystä historiassa muuten kuin poliittiselta ja nationalistiselta kannalta. Kieli on paljon enemmän. Kieli määrää suoraan, miten miellämme jotkin asiat, halusimme sitä tai emme.
Olisiko esimerkiksi naisten asema Euroopassa ollut kautta historian erilainen, jos indoeurooppalaisissa kielissä olisi vain yksi pronomini yksin kolmannelle persoonalle? En väitä, etteikö Suomessa tai Virossa tai Unkarissa olisi myös mielletty eroja sukupuolten välille. Mutta monissa kielissä ei ole mahdollisuutta puhua henkilöistä sukupuolineutraalisti.
Nostin kreikkalaisen viisivuotiaan pojan ilmaan, mihin hän totesi innostuneena: είμαι μεγάλος, olen suuri! Oivalsin yhtäkkiä, että näin sanoessaan pojan oli pakko tajuta, että oli poika, muuten hänen olisi täytynyt käyttää feminiinimuotoista adjektiivia: μεγάλη En tiedä, miten en ollut aiemmin todella ymmärtänyt asiaa, kyllähän sukupuoli täytyy huomioida muissakin tuntemissani kielissä, saksassa, englannissa, ruotsissa, latinassa, venäjässä. Mutta vasta nyt käsitin kunnolla, kuin lapsi puhumaan oppiessaan joutuu oppimaan, että koska olen poika, puhun näin, koska tuo on tyttö, hänestä puhutaan näin, muuten en puhu kieliopillisesti oikein – tai siis samalla tavoin kuin muut.
Keskustelin aiheesta myös ranskalaisen kaverini kanssa. Saksankielentaitoisena hän kertoi ymmärtävänsä nyt, miten joidenkin ranskalaisten on niin vaikea ymmärtää neutrin olemassaoloa – sen verran kummalliselta tuntuu yrittää hahmottaa sukupuolesta riippumatonta yksikön kolmatta persoonaa. Hänestä kuulostaa hankalalta ominaisuudelta kielessä, ettei henkilön sukupuoli selviä pronominista. Kun jaoin ajatukseni kielen vaikutuksesta historiaan, hän oli kanssani heti samaa mieltä: miten muka voisi kirjoittaa lakiin, että naiset eivät saa tehdä jotakin, mutta miehet saavat, jos pronomini on sama? Totesin, että voihan käyttää sanoja mies ja nainen.
Silti olen sitä mieltä, että Euroopan historia voisi olla erilainen, jopa merkittävästi erilainen (jos naisten asema olisi ollut parempi tai jopa sama kuin miesten kautta historian, heillä olisi ollut enemmän valtaa, he olisivat vaikuttaneet poliittisiin päätöksiin, monen maan johtaja olisi ollut toinen, moni konflikti olisi ehkä päättynyt eri tavalla), jos Aristoteles olisi puhunut muinaissuomea eikä muinaiskreikkaa, oppien lapsesta asti, että jos hän haluaa olla suuri, hän on μεγάλος, ei koskaan μεγάλη.
Ada-Maaria Hyvärinen
Kirjoittaja toimii tällä hetkellä Kreikassa vapaaehtoisena paikallisessa lasten kulttuurikeskuksessa ja jakaa vapaa-aikansa ja asuntonsa 25 nuoren kanssa, jotka ovat kotoisin 13 eri Euroopan maasta.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Armoa, ei Siperiaan!
Ja taas on otettava Siperia-asteikko käyttöön. Ulos ei voi mennä ilman useita pursuavia vaatekerroksia, jotka hiostavat aina rappukäytävään tullessa niin mukavasti, että kotiovelle päästyään itse kukin virtaa kuin Niilin tulvavesi. Huulet halkeilevat, iho punottaa, ja puhelimeen joutuu puhumaan hankalasti tumput kädessä, jotteivat sormet putoaisi pois. Talvi on saapunut.
Kotona kuitenkin odottaa lämmin takka, tee tai kaakao maun mukaan, kenties jokin viihdyttävä elokuva sekä pörheä, lämpöinen viltti. Valitettavaa on kuitenkin se, että näihin mukavuuksiin yltääkseen on ensin riisuuduttava hikisenä eteisessä, kohdattava sisällä vallitseva pimeys ja kylmyys (joka pahenee toisinaan kun tulee huomanneeksi, että joku on unohtanut ikkunan auki tai patterit eivät toimi) ja kääriydyttävä tehokkaasti mahdollisimman pienessä aikayksikössä johonkin lämpimään materiaaliin. Tähän kuluu aikaa vähintään 15 minuuttia, mikäli vaatekerrokset ovat hankalasti riisuttavia.
Luojan kiitos kärsimys usein palkitaan.
Kaisla
Kotona kuitenkin odottaa lämmin takka, tee tai kaakao maun mukaan, kenties jokin viihdyttävä elokuva sekä pörheä, lämpöinen viltti. Valitettavaa on kuitenkin se, että näihin mukavuuksiin yltääkseen on ensin riisuuduttava hikisenä eteisessä, kohdattava sisällä vallitseva pimeys ja kylmyys (joka pahenee toisinaan kun tulee huomanneeksi, että joku on unohtanut ikkunan auki tai patterit eivät toimi) ja kääriydyttävä tehokkaasti mahdollisimman pienessä aikayksikössä johonkin lämpimään materiaaliin. Tähän kuluu aikaa vähintään 15 minuuttia, mikäli vaatekerrokset ovat hankalasti riisuttavia.
Luojan kiitos kärsimys usein palkitaan.
Kaisla
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Talvisesta säästä
Jäätynyt maa, mereltä puhaltava tuuli, pakkanen ja vaakasuoraan satava
lumi. Ulkona käveleminen on kesällä aivan eri asia kuin talvella.
Kesällä se on mukavaa: aurinko paistaa ja ulos mennään koska sisällä
on tylsää. Talvella se on kamppailua. Jokainen askel on voitto
luonnonvoimia vastaan. Ulkona ei olla koska se olisi mukavaa, vaan
koska muutakaan ei voida. Tämä ei vähennä talvisen maiseman kauneutta.
Tämä ei vähennä sitä, että talvinen sää on säistä jaloin. Toisin kuin
kesäinen auringon paiste se saa ulkona kävelijän tuntemaan olevansa
elossa. Se saa kävelijän tiedostamaan koko kehonsa. Sen vaivalloiset
liikkeet. Kylmyyden. Ja toisaalta se saa myös tiedostamaan sen kuinka
hieno saavutus eteneminen oikeasti on.
Talvisen viiman puolustukseksi on myös sanottava se, että se saa
ajattelemaan. Se suorastaan pakottaa siihen. Ja kuka oikeastaan on
sanonut, että säätä saisi arvostella sen mukavuuden perusteella?
Talvisin terveisin, Lauri
kuva Tuure Niemi
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Joulua odotellessa
kuva: Tuure Niemi
Syksy riensi ohi yhtäkkiä. Lehdet eivät ehtineet olla kauaakaan keltaisina kun olivat jo poissa, ja kunnon lumetkin satoivat yhdessä yössä. Kun katon tietokoneen ruudun taakse ikkunaan, siellä näkyy mustaa ja valkeata, satumainen talvimaa. Ulkona lumihiutaleet leijailevat kasvoille. Telkkarista tuli "Napapiirin pikajuna"
Lumen mukana tulee perinteisesti joulun odotus. Joulu- ja piparkakkusuklaat, joulutortut, mausteteet. Glögi on jo kahviloiden tarjonnassa. Tiimari täyttyy pikkuhiljaa kaikenlaisesta joulukrääsästä, ja stokkahan hankki joulukoristeensa jo muutama viikko sitten. Joulukalenteritkin ovat myynnissä. Joka vuosi joulu hiipii ostoskeskuksiin ja julkisille paikoille, kuiskien "osta, osta, osta".
Tunnen ainakin kaksi ihmistä, jotka vihaavat joulua. Yleinen perustelu, miksi joulu ei miellytä, on se, ettei halua juhlia Jeesuksen syntymää tai se, että joulu on vain kaupallinen buumi. Itselleni joulu merkitsee sitä että voi katsoa Samu-sirkan joulutervehdyksen pikkusiskoni kanssa, syödä paljon, saada lahjoja ja aamulla löhöillä upouudessa pyjamassani.
Joulu on uskonnollisille ihmisille tärkeä juhla, ja epäuskonnollisille vain perinne. Nykyään yhteiskunnasta yritetään poistaa epäkohtia, mutta valitettavasti samalla perinteetkin jäävät taakse. Joulu on minulle perinne, josta on ihanaa pitää kiinni.
Joulun tunnelmissa, Daria
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Siis kuka rakasti ja ketä?
Woody Allen ei ole tyytyväinen yhteenkään elokuvaansa. Kaikesta huolimatta kuuluisalta ohjaaja-käsikirjoittajalta ilmestyy filmi per vuosi. Allenin uusin tuotos, You Will Meet A Tall Dark Stranger, pyörii parhaillaan elokuvateattereissa.
Vicky Christina Barcelonan ja Match Pointin jälkihuuruissa kävin katsastamassa uutuuden lauantaina. Puolentoista tunnin pätkää pyörittivät Anthony Hopkinsin ja Naomi Wattsin veroiset nimet. Siksi kai Allenin herkulliset ja oikukkaat henkilöhahmot eivät tylsistyttäneet katsojaa tälläkään kertaa.
Tiivistän tarinan sanomalla, että jokainen rakasti jotain, joka rakasti jotain toista, ja se toinen jota rakastettiin, ei halunnut kuin kaveruutta. ”Elämä on yhtä sekasotkua, joka ei lopulta merkitse mitään”, oli elokuvan lakoninen aforismi. Tuosta hamsterinpyörästä huolimatta muutaman ihmisen lottorivi täsmäsi, ja vierelle löytyi hetkellinen kumppani.
Mikä oikein on Woody Allenin viehätys? Hieman totuttua nokkelampi ihmissuhdedraama? Itse olen viehättynyt Allenista, koska hän osaa ovelasti hallita katsojaa.
Monimutkaisissa elämäntilanteissa olevien monimutkaisten ihmisten monimutkaisia sotkuja katsellessa ei tule vilkuiltua kelloa tai surkuteltua karkkien loppumista. Allen ei tarjoa suuria oivalluksia tai taputuksia olkapäälle. Hän tarjoaa estotonta tirkistelyä kuvitteellisten ihmisten elämään, joissa neuroottinen prinssi tuskin suutelee prinsessaa.
”Jos ahdistaa, niin kannattaa katsoa Woody Allenin leffa. Niitä hahmoja ahdistaa aina kymmenen kertaa enemmän”, äitini tokaisi kerran.
Kanerva Viitanen
Vicky Christina Barcelonan ja Match Pointin jälkihuuruissa kävin katsastamassa uutuuden lauantaina. Puolentoista tunnin pätkää pyörittivät Anthony Hopkinsin ja Naomi Wattsin veroiset nimet. Siksi kai Allenin herkulliset ja oikukkaat henkilöhahmot eivät tylsistyttäneet katsojaa tälläkään kertaa.
Tiivistän tarinan sanomalla, että jokainen rakasti jotain, joka rakasti jotain toista, ja se toinen jota rakastettiin, ei halunnut kuin kaveruutta. ”Elämä on yhtä sekasotkua, joka ei lopulta merkitse mitään”, oli elokuvan lakoninen aforismi. Tuosta hamsterinpyörästä huolimatta muutaman ihmisen lottorivi täsmäsi, ja vierelle löytyi hetkellinen kumppani.
Mikä oikein on Woody Allenin viehätys? Hieman totuttua nokkelampi ihmissuhdedraama? Itse olen viehättynyt Allenista, koska hän osaa ovelasti hallita katsojaa.
Monimutkaisissa elämäntilanteissa olevien monimutkaisten ihmisten monimutkaisia sotkuja katsellessa ei tule vilkuiltua kelloa tai surkuteltua karkkien loppumista. Allen ei tarjoa suuria oivalluksia tai taputuksia olkapäälle. Hän tarjoaa estotonta tirkistelyä kuvitteellisten ihmisten elämään, joissa neuroottinen prinssi tuskin suutelee prinsessaa.
”Jos ahdistaa, niin kannattaa katsoa Woody Allenin leffa. Niitä hahmoja ahdistaa aina kymmenen kertaa enemmän”, äitini tokaisi kerran.
Kanerva Viitanen
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Tulitikkutytön tunnelmaa ja unelmien haikeutta
Little Girl Blue on yhdysvaltalaisen laulajan Nina Simonen esittämänä
erittäin kaunis kappale. Sävel on yhtä kevyt kuin puuterilumen sade.
Kappaleen herättämä mielikuvakin on kuin sadusta. Ilta on laskeutunut
kaupunkiin, on hiljaista, on joulu, lunta sataa keskeltä pimeyttä. Taivaan
väri ei ole aivan sininen, vaan siinä on myös upottavan lilan vivahdus.
Lämpimänkeltaiset lyhdyt valaisevat katuja.
Yhdistän kappaleen vahvasti jouluun, vaikka kappaleessa puhutaan
vesipisaroista eikä lumesta. Syy on se, että laulun melodia on
samankaltainen kuin vanhassa joululaulussa Hyvä kuningas Vaclav . Soitin
sitä kymmenvuotiaana jouluaattona isovanhemmilleni. Muistan, että silloin
olisi satanut lunta.
Kappaleessa on samanlaista tunnelmaa kuin H. C. Andersenin sadussa Pieni
tulitikkutyttö. Tulitikkutytön tavoin Little Girl Blue on onneton. Hän on
hylätty, yksinäinen hahmo. Simonen tulkitsemana kappaleen melankoliassa on
myös häivähdys onnea. Vaikka pieni sininen tyttö istuu kuistin portailla,
antaen sateen valua hiuksilleen, sekään ei estä häntä unelmoimasta. Itkukaan
ei estä ilon mahdollisuutta ja maailma näyttää sateen jälkeen kauniimmalta.
Kun lumi sulaa, on kevät.
'Cause your hopes are getting slender and slender
Why won't somebody send a tender blue boy
To cheer up little girl blue
Tuure Niemi
erittäin kaunis kappale. Sävel on yhtä kevyt kuin puuterilumen sade.
Kappaleen herättämä mielikuvakin on kuin sadusta. Ilta on laskeutunut
kaupunkiin, on hiljaista, on joulu, lunta sataa keskeltä pimeyttä. Taivaan
väri ei ole aivan sininen, vaan siinä on myös upottavan lilan vivahdus.
Lämpimänkeltaiset lyhdyt valaisevat katuja.
Yhdistän kappaleen vahvasti jouluun, vaikka kappaleessa puhutaan
vesipisaroista eikä lumesta. Syy on se, että laulun melodia on
samankaltainen kuin vanhassa joululaulussa Hyvä kuningas Vaclav . Soitin
sitä kymmenvuotiaana jouluaattona isovanhemmilleni. Muistan, että silloin
olisi satanut lunta.
Kappaleessa on samanlaista tunnelmaa kuin H. C. Andersenin sadussa Pieni
tulitikkutyttö. Tulitikkutytön tavoin Little Girl Blue on onneton. Hän on
hylätty, yksinäinen hahmo. Simonen tulkitsemana kappaleen melankoliassa on
myös häivähdys onnea. Vaikka pieni sininen tyttö istuu kuistin portailla,
antaen sateen valua hiuksilleen, sekään ei estä häntä unelmoimasta. Itkukaan
ei estä ilon mahdollisuutta ja maailma näyttää sateen jälkeen kauniimmalta.
Kun lumi sulaa, on kevät.
'Cause your hopes are getting slender and slender
Why won't somebody send a tender blue boy
To cheer up little girl blue
Tuure Niemi
torstai 11. marraskuuta 2010
Animaatiorunoutta
Jos sinun olisi valittava runojen kirjoittamisen ja kaupan perustamisen välillä, perusta kauppa, Juri Norstein on sanonut. Hän ei kuitenkaan ole kauppias, vaan animaatiorunoilija. Upeissa ja taianomaisissa animaatioissaan hän on herättänyt venäläiset kuvakirjat henkiin.
Pala-animaationa vesivärein toteutetut lyhytelokuvat ovat kauniin visuaalisia ja kumpuavat menneisyydestä, slaavilaisesta perinteestä ja vanhoista eläinsaduista. Norstein aloitti uransa 60-luvun alussa maineikkaan neuvostoliittolaisen animaatiostudion Sojuzmultfilmin palveluksessa. Hän työskenteli pitkään muiden ohjaajien alaisuudessa animaattorina, mutta sai viimein 1960-luvun lopulla ohjata animaatioita. Ensimmäiset, toisten ohjaajien kanssa tehdyt lyhytelokuvat kertoivat omin sanoin Venäjän historiasta, musiikin siivittämänä aiheesta toiseen liukuen ja kuva-aiheita lainaten.
Ensimmäinen yksin ohjattu animaatio Kettu ja Jänis (Лиса и заяц, 1973) on hyvin kuvakirjamainen ja poikkeaa animaatioiden tavanomaisesta, elokuvaa jäljittelevästä kerrontatavasta. Lähes koko animaatio on reunustettu slaavilaisin kehyksin, joita on yleisesti käytetty venäläisten eläinsatujen kuvituksissa. Koko- ja eleliioittelu tässä lyhytelokuvassa on kuin perinteisissä piirretyissä, mutta hieman hillitympää – ja tosiaan kaikki murrettujen värien vesivärimaailmassa.
Tunnetuin ja kehutuin lyhytelokuva Siili sumussa (Ёжик в тумане, 1975) on juoneltaan vähemmän perinteisen sadun kaltainen. Se ei ole niin perinteisen liioitteleva kuin Kettu ja Jänis, mutta vesiväreillä maalattu tyyli on ennallaan ja jopa kehittynyt kauniimmaksi. Tarina pienestä siilistä, joka on matkalla ystävänsä karhun luokse nuotion ääreen juomaan teetä, on visuaalisesti huikea ja sympaattinen. Sumussa kaikki on niin erilaista kuin yleensä, ja siili (ja katsoja) sekä pelkää että ihastuu näkemäänsä.
Pääteos, puolituntinen Satujen satu (Сказка сказок, 1979) on erilainen verrattuna hänen muihin töihinsä. Hän on palannut siinä tarinan liu’uttamiseen mielikuvasta toiseen. Norsteisin elokuville tyypillinen hieno ääniraita on yhtä kaunis kuin liikkuva, runollinen kuva, jossa on elementtejä sekä venäjän historiasta että kansanomaisista eläinsaduista. Vanha kehtolaulu ja toinen maailmansota luovat vahvoja elementtejä vertauskuville, vaikka tarinaa ei animaatiossa ole lainkaan; kaikki on vain kuvaa, haalistuvien muistojen virtaa rauhallisissa väreissä.
Melkein kaikki Norsteinin animaatiot on tehty 70-luvun aikana. Vuonna 1981 hän alkoi tehdä täysimittaista elokuvaa Gogolin Päällystakista, mutta liian hidas työskentely johti potkuihin Sojuzmultfilmin palveluksesta. Surullisen ironista, sillä animaatio on vieläkin kesken; Norstein on tehnyt elokuvaansa kotiinsa rankennetussa studiossaan jo 28 vuotta. Syy on sekä pienen ryhmän (josta kuvaaja kuoli vuonna 1999) että rahoituksen puutteen. On sääli, että Päällystakki valmistuu näin hitaasti; tällä tahdilla sitä ei ehkä nähdä koskaan.
Elina Ortamo
Pala-animaationa vesivärein toteutetut lyhytelokuvat ovat kauniin visuaalisia ja kumpuavat menneisyydestä, slaavilaisesta perinteestä ja vanhoista eläinsaduista. Norstein aloitti uransa 60-luvun alussa maineikkaan neuvostoliittolaisen animaatiostudion Sojuzmultfilmin palveluksessa. Hän työskenteli pitkään muiden ohjaajien alaisuudessa animaattorina, mutta sai viimein 1960-luvun lopulla ohjata animaatioita. Ensimmäiset, toisten ohjaajien kanssa tehdyt lyhytelokuvat kertoivat omin sanoin Venäjän historiasta, musiikin siivittämänä aiheesta toiseen liukuen ja kuva-aiheita lainaten.
Ensimmäinen yksin ohjattu animaatio Kettu ja Jänis (Лиса и заяц, 1973) on hyvin kuvakirjamainen ja poikkeaa animaatioiden tavanomaisesta, elokuvaa jäljittelevästä kerrontatavasta. Lähes koko animaatio on reunustettu slaavilaisin kehyksin, joita on yleisesti käytetty venäläisten eläinsatujen kuvituksissa. Koko- ja eleliioittelu tässä lyhytelokuvassa on kuin perinteisissä piirretyissä, mutta hieman hillitympää – ja tosiaan kaikki murrettujen värien vesivärimaailmassa.
Tunnetuin ja kehutuin lyhytelokuva Siili sumussa (Ёжик в тумане, 1975) on juoneltaan vähemmän perinteisen sadun kaltainen. Se ei ole niin perinteisen liioitteleva kuin Kettu ja Jänis, mutta vesiväreillä maalattu tyyli on ennallaan ja jopa kehittynyt kauniimmaksi. Tarina pienestä siilistä, joka on matkalla ystävänsä karhun luokse nuotion ääreen juomaan teetä, on visuaalisesti huikea ja sympaattinen. Sumussa kaikki on niin erilaista kuin yleensä, ja siili (ja katsoja) sekä pelkää että ihastuu näkemäänsä.
Pääteos, puolituntinen Satujen satu (Сказка сказок, 1979) on erilainen verrattuna hänen muihin töihinsä. Hän on palannut siinä tarinan liu’uttamiseen mielikuvasta toiseen. Norsteisin elokuville tyypillinen hieno ääniraita on yhtä kaunis kuin liikkuva, runollinen kuva, jossa on elementtejä sekä venäjän historiasta että kansanomaisista eläinsaduista. Vanha kehtolaulu ja toinen maailmansota luovat vahvoja elementtejä vertauskuville, vaikka tarinaa ei animaatiossa ole lainkaan; kaikki on vain kuvaa, haalistuvien muistojen virtaa rauhallisissa väreissä.
Melkein kaikki Norsteinin animaatiot on tehty 70-luvun aikana. Vuonna 1981 hän alkoi tehdä täysimittaista elokuvaa Gogolin Päällystakista, mutta liian hidas työskentely johti potkuihin Sojuzmultfilmin palveluksesta. Surullisen ironista, sillä animaatio on vieläkin kesken; Norstein on tehnyt elokuvaansa kotiinsa rankennetussa studiossaan jo 28 vuotta. Syy on sekä pienen ryhmän (josta kuvaaja kuoli vuonna 1999) että rahoituksen puutteen. On sääli, että Päällystakki valmistuu näin hitaasti; tällä tahdilla sitä ei ehkä nähdä koskaan.
Elina Ortamo
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Tervehdys verkkovastaavalta
Viime Prinsipatuksen kokouksessa minusta tehtiin toivetteni mukaisesti verkkovastaava, vaikka en ollut edes läsnä. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt minun tehtävänäni on järjestää ja määrätä jokainen kirjoittamaan tänne vuorollaan. Aika näyttää kuinka paljon muutoksia tulee tapahtumaan, mutta toivottavasti kirjoitustahti tulee elpymään. Ensimmäinen määräykseni verkkovastaavana oli se, että tästä lähtien blogikirjoituksia tulee keskiviikkoisin ja sunnuntaisin; meitä on jo niin paljon, että kerran viikossa on liian helppoa monelle. Prinsipatuksessa on tehty muitakin muutoksia kokousjärjestelyjen ja lehden suhteen. Seuraava lehtemme ilmestyy jo joulukuussa, ole valmiina varaamaan omasi.
Syksy on hiljalleen vaihtumassa talveksi, täällä Itä-Suomessa on jo lunta. Helsinki-ikävä on ikuinen tunne, tekee mieli päästä Aleksanterinkadulle kulkemaan silloin kun siellä on jouluvalot; Bulevardille, jonnekin kauas Punavuoren divareihin. Haluaisin astua sisään kahvilaan ja tilata ison kupillisen maitokahvia ja lukea kirjaa joka tuoksuu yksinäiseltä illalta. Niin kuin Saarikoski sen sanoi nimettömässä runossaan: ”rakastan sinua --- niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta”. Minä rakastan vain tunnelmaa ja kaunista materiaa.
Mutta tällä hetkellä istun Savonlinnassa työpöytäni ääressä juoden Anti-stress –yrttiteetä, joka on hieman liian makeaa mutta kuitenkin kelvollista, koska maitoa ei ole. Minulla on liian pitkä tehtävälista edessäni ja niskassa alitajuinen ääni vaatimassa lepopäivää. Luulen, että vähitellen tottelen sitä pientä ääntä ja liu’utan aivot nollille ja valitsen äidiltä lainatulta Douglas Sirk DVD-kokoelmasta jokin 50-luvun melodraaman, joka tuskin poikkeaa nykyajan draamoista kovinkaan paljon, vain muoti, näyttelijät ja asenteet ovat muuttuneet.
Lämpimiä ajatuksia toivottaen,
Elina
Syksy on hiljalleen vaihtumassa talveksi, täällä Itä-Suomessa on jo lunta. Helsinki-ikävä on ikuinen tunne, tekee mieli päästä Aleksanterinkadulle kulkemaan silloin kun siellä on jouluvalot; Bulevardille, jonnekin kauas Punavuoren divareihin. Haluaisin astua sisään kahvilaan ja tilata ison kupillisen maitokahvia ja lukea kirjaa joka tuoksuu yksinäiseltä illalta. Niin kuin Saarikoski sen sanoi nimettömässä runossaan: ”rakastan sinua --- niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta”. Minä rakastan vain tunnelmaa ja kaunista materiaa.
Mutta tällä hetkellä istun Savonlinnassa työpöytäni ääressä juoden Anti-stress –yrttiteetä, joka on hieman liian makeaa mutta kuitenkin kelvollista, koska maitoa ei ole. Minulla on liian pitkä tehtävälista edessäni ja niskassa alitajuinen ääni vaatimassa lepopäivää. Luulen, että vähitellen tottelen sitä pientä ääntä ja liu’utan aivot nollille ja valitsen äidiltä lainatulta Douglas Sirk DVD-kokoelmasta jokin 50-luvun melodraaman, joka tuskin poikkeaa nykyajan draamoista kovinkaan paljon, vain muoti, näyttelijät ja asenteet ovat muuttuneet.
Lämpimiä ajatuksia toivottaen,
Elina
maanantai 25. lokakuuta 2010
Scriptor 4/2010 on ilmestynyt
Scriptor-lehden teemanumeroa Jälleennäkeminen voi ostaa Helsingin keskustan Akateemisesta kirjakaupasta 27.10.2010 alkaen. Lehteä myydään myös Helsingin kirjamessuilla 28.10-31.10.2010 Nuoren Voiman liiton osastolla 6k37. Tervetuloa!
Lehden sisällys:
3. pääkirjoitus
4. sisällys
5. kolumni: Halattiin kun tavattiin
6. runoja
7. tietoisku: Tervehdys
8. essee: Vihasta ja rakkaudesta
9. essee: Viisikko ja jälleennäkijä
11. essee: Vastaamatta jääneet kysymykset
12. essee: Armoa etsimässä
13. essee: Olemme ennen kaikkea ihmisiä
14. novelli. Muistoja
17. runoja
18. novelli: Helsinki 24/7
19. novelli: Tuomittu vapauteen
20. novelli: Rajan takaa
22. runoja
23. novelli: Tilastotiedettä
25. novelli: Ulkomailla
26 runoja
27. kritiikki: Antti Nylénin esseekokoelma Halun ja epäluulon esseet
28. kritiikki: Antonio Munoz Molinan romaani Öinen ratsumies
29. kritiikki: Michael Wallnerin romaani Pariisi huhtikuu
30. kritiikki: Rappaanan albumi Maapallo
31. kritiikki Giuseppe Verdin ooppera Trubaduuri
33. kritiikki: Kiinan terrakotta-armeija Tukholmassa
35. kolumni: Suomessa kevään kukkasipulit jätetään kylvämättä jos edelliset vaikka kukkisivat – designpääkaupunkivuoden haasteita
Julkaisija kirjallisuuklubi Prinsipatus Litterae. Toimitusvastaava Tuure-Eerik Niemi. Painos 150 kappaletta.ISSN-L 1798-7865; ISSN 1798-7865
***
maanantai 18. lokakuuta 2010
Scriptor 4/2010 - Jälleennäkeminen
Uuden Scriptorin tekoprosessi on nyt kiihkeimmässä vaiheessaan. Kirjoittajien tekstit kootaan tekstien toimituskunnalle luettavaksi, ja niistä lähetetään korjausehdotukset kirjoittajille. Suurin työ on kuitenkin tekstien taittaminen lehden asuun. Siihen menee yleensä monta iltapäivää, muutellen fonttikokoja ja -tyylejä, lisäillen kuvia ja muokaten niiden kokoa, värejä, suunnitellen kantta ja pohtien ulkoasun ilmeikkyyttä.
Scriptorin 4/2010 teemana on siis Jälleennäkeminen. Juuri Kirjamessujen alla ilmestyvä numero on kaikkien aikojen yhdestoista Scriptor. Tuttua tekstien laajaa luonneskaalaa on luvassa: essettä Giuseppe Verdin oopperasta Trubaduuri, arvostelua suomalaisesta reggae-musiikista, Nylénin esseekokoelmasta ja espanjalaiskirjailijan uusimmasta suomennetusta teoksesta. Kaunokirjallinen puoli tarjoaa niin uudenlaisia kuin perinteisiäkin novelleja sekä tämän päivän helmeileviä runoja.
Scriptor on esillä Helsingin kirjamessuilla 28.10-31.10. Olemme myymässä lehteämme joka päivä - torstai, perjantai, lauantai, sunnuntai Nuoren Voiman liiton osastolla. Tervetuloa!
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Junassa
Juna on pakahduttavan jännittävä paikka. Kymmeniä erityyppisiä ihmisiä lätkäisty satunnaisesti samaan junavaunuun. Junaa käyttävät nuoret, aikuiset, vanhukset, vieläpä lapsetkin. Junaa käyttävät punkkarit, lääkärit, maahanmuuttajat, katusoittajat, konsultit...
Junassa kohtaa juopot - juna on yksi jäätävimmistä paikoista alkaa jutella vierustoverille, mielestäni silti yksi parhaista. Junassa kuulee elämäntarinoita. Koska koululaukussani lukee "1978", kertoi joku kerran minulle, että hänen isänsä kuoli 1978. Kaveri haisi viinalta. Vastasin kohteliaan kiinnostuneesti että jaa, jännä juttu.
Käytyään Prinsipatus litteraen kokouksessa on käytettävä junaa, jotta pääsee pääkaupungista takaisin Keravalle. Kävelen takimmaiseen mahdolliseen lipunmyyntivaunuun etsískellen istumapaikkaa.
Löydän paikan. Vieressäni istuu pariskunta, joka syö suolapähkinöitä. Mies tuijottaa tyhjyyteen tylsistyneen näköisenä ja juo muumilimua. Nainen tarjoaa minullekin pähkinöitä, mutta kieltäydyn kohteliaasti. Kysyttyäni mies lupaa lahjoittaa pantillisen pullon minulle, kun on saanut sen juotua.
Pasilassa junaan nousee parrakas mies, joka on ilmeisesti jostain tuttu pariskunnalle, sillä he tervehtivät tuttavallisesti ja alkavat saman tien jutella. Kuunneltuani saan selville, että pari asuu Järvenpään Saunakalliossa.
Tikkurilasta junaan nousee ilmeisesti vielä yksi tuttu. Outoa, kuinka joku voi tuntea näin paljon porukkaa. Nainen odottaa vauvaa. Hän näyttää Tikkurilan tutulle ultraäänikuvaa, jota minäkin saan katsoa.
Jään Keravalla pois, ja katson heitä vielä junan ikkunasta. Toivottavasti tapaamme joskus, ajattelen itsekseni ja kävelen pyörätelineille.
Kirjoitti Samuli Keravalainen, hiuksensa leikannut friikki joka rakastaa inhimillisiä tarinoita.
Junassa kohtaa juopot - juna on yksi jäätävimmistä paikoista alkaa jutella vierustoverille, mielestäni silti yksi parhaista. Junassa kuulee elämäntarinoita. Koska koululaukussani lukee "1978", kertoi joku kerran minulle, että hänen isänsä kuoli 1978. Kaveri haisi viinalta. Vastasin kohteliaan kiinnostuneesti että jaa, jännä juttu.
Käytyään Prinsipatus litteraen kokouksessa on käytettävä junaa, jotta pääsee pääkaupungista takaisin Keravalle. Kävelen takimmaiseen mahdolliseen lipunmyyntivaunuun etsískellen istumapaikkaa.
Löydän paikan. Vieressäni istuu pariskunta, joka syö suolapähkinöitä. Mies tuijottaa tyhjyyteen tylsistyneen näköisenä ja juo muumilimua. Nainen tarjoaa minullekin pähkinöitä, mutta kieltäydyn kohteliaasti. Kysyttyäni mies lupaa lahjoittaa pantillisen pullon minulle, kun on saanut sen juotua.
Pasilassa junaan nousee parrakas mies, joka on ilmeisesti jostain tuttu pariskunnalle, sillä he tervehtivät tuttavallisesti ja alkavat saman tien jutella. Kuunneltuani saan selville, että pari asuu Järvenpään Saunakalliossa.
Tikkurilasta junaan nousee ilmeisesti vielä yksi tuttu. Outoa, kuinka joku voi tuntea näin paljon porukkaa. Nainen odottaa vauvaa. Hän näyttää Tikkurilan tutulle ultraäänikuvaa, jota minäkin saan katsoa.
Jään Keravalla pois, ja katson heitä vielä junan ikkunasta. Toivottavasti tapaamme joskus, ajattelen itsekseni ja kävelen pyörätelineille.
Kirjoitti Samuli Keravalainen, hiuksensa leikannut friikki joka rakastaa inhimillisiä tarinoita.
torstai 23. syyskuuta 2010
Leijailevien lehtien yksinäisyys
Syksy on melankolian aikaa. Melankolian, joka on hiljaista, huomaamatonta ja kaunista. Kiireisen elämän päälle painautuu harmaa utu, jossa pilkahtelevat pienet ilot. Miten tuuli puhaltaa lehtiä kadun pintaa pitkin, kuinka taivaassa näkyy sinistäkin pilvien keskellä. Kuinka sade tuntuu raikkaalta tukahduttavan kesän jälkeen.
Syksy on tuntunut levolliselta, vaikka kaikkea uutta tapahtuu, kovaa vauhtia. Nyt tuntuu hyvältä käpertyä kirjan ympärille, ottaa aikaa pelkästään nukkumisellekin. On aika nauttia merituulista Helsingin kaduilla, ennen kuin lumi tuiskuaa syliin.
Nauttikaa aamuauringosta, kuulaudesta ja katujen hiljaisuudesta,
Tuure
torstai 16. syyskuuta 2010
Kuinka käyttää hyväkseen synkkiä päiviä?
Mieliala muokkautuu ulkona vallitsevan sään kaltaiseksi helpommin kuin tahtoisimme itsellemme myöntää. Aurinkoinen kesä oli omiaan tekemään meistä onnellisia. Se oli omiaan saamaan meidät liikkeelle ja nauttimaan elämästä. Samoin oli eilen ainakin Helsinkiä piinannut sade ja pilvisyys omiaan saamaan mielen vaeltamaan surullisemmille poluille.
Valo saa meidät onnellisiksi. Se on biologiaa ja seikka jota vastaan on vaikea, mutta myös turha taistella. Valosta pitää nauttia silloin kuin sitä on. Mutta entä pimeys? Kuinka on toimittava, kun pilvet peittävät auringon ja sade piiskaa maata? Kuinka on toimittava, kun on syksy?
Siitä mikä on surullista ei välttämättä saa tehtyä iloista, onnellista. Mutta onneksi elämässämme on muitakin arvoja! Siitä mikä on surullista, voi tehdä jotain kaunista. On sanottu, itse asiassa jopa liian usein, että syksy on runoilijoiden vuodenaika. Eilinen sää oli kaikessa kurjuudessaan jotain josta saa pienellä yrittämisellä jalostettua jotain kaunista. Siitä ei välttämättä saa suoraan kirjoitettua runoa, mutta siitä saa imettyä itseensä (surumielisen) tunnelman, josta syntyy kauniita runoja. Ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa: Jopa kauniimpia runoja kuin kesän auringosta.
Iloista tai ainakin runollista syksyn jatkoa!
Lauri
perjantai 10. syyskuuta 2010
Syysahdistus
Lämpimässä syyskauden avajaiskokouksessamme määräsimme blogin kirjoitusvuorot muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin. Koulussa äidinkielenopettaja, kuin tahalleen määrää laajempien töiden palautukset peräkkäisille viikoille, pitkän matematiikan ymmärtäminen lakkaa, historian dokumenttitehtävät...
Vanha ystävä on kahta uutta arvokkaampi! ( venäläinen sanonta) Arvelen, että monia lukiolaisia ahdistaa, niinkuin minuakin, pään päällä roikkuva tekemättä olevien tehtävien määrä. Entä ihmissuhteet? Uudet, jännittävät ihmiset vievät huomaamatta paljon aikaa, ja pian oletkin riidoissa parhaimman ystäväsi kanssa. Selvittely vie ajatukset läksyistä, vai toisinpäin, monsterilaskin on paras terapeuttisi?
Kun tekemällä tehtävät eivät vähene, puhumalla kaveruus ei tunnu pelastuvan ja syysflunssakin ahdistaa, suosittelen kävelyretkeä, vaikka Korkeasaareen.
Tsemppiä, Daria
(muutaman päivän myöhässä kirjoittanut)
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Armoa etsimässä
Georges Bernanosin romaani Maalaispapin päiväkirja (Journal d'un curé de campagne) on ehkä päiväkirjamaisin fiktiivinen kirja jonka olen lukenut. Yleensä päiväkirjamuotoiset romaanit ovat selkeitä ja johdonmukaisia kirjoituksia päivän tapahtumista. Tähän vuonna 1936 kirjoitettuun kirjaan Bernanos on kirjoittanut poisrevittyjä sivuja ja reunahuomautuksia; lukukokemus oli ikään kuin olisi lukenut aitoa nimettömäksi jäävän papin päiväkirjaa.. Tämä on myös romaanin heikkous. Kirjoitustyyli on sekava ja mielenkiinnoton.
Juoneltaan kirja on puhdasta kärsimysnäytelmää; kuolemaan johtavan sairautensa lisäksi pappi kärsii kyläläisten ylenkatseesta ja juoruista – väitetty alkoholismi onkin vain sitä, ettei pappi pysty vatsansa takia syömään mitään muuta kuin leipää ja viiniä. Tämän näin raamatullisena symbolina; ikään kuin ruokavalio olisi pidennetty viimeinen ehtoollinen. Kun uskonnollisella linjalla ollaan, papilla on syyllisyydentuntoja siitä, ettei hän sairautensa takia jaksa rukoilla ja tuntee muutenkin rikkovansa Jumalan tahtoa vastaan. Kun kirjan minäkertoja, tämä päiväkirjaa kirjoittava nimetön pappi, toistaa näitä samoja teemoja sivu toisensa jälkeen, katoavat itse varsinaiset tapahtumat pohdinnan joukkoon. Papin suhde seurakuntaansa ja kirkkoherran neuvot saattaisivat olla mielenkiintoisempia aiheita, jos lukija pystyisi kiinnittämään enemmän huomiota niihin. Lukija huomaa vain sen, kuinka pappi etsii tuskansa keskellä Jumalan armoa. Papin käymät keskustelut seurakuntalaisten ja kirkkoherran kanssa sisältävät katolisuskonnollista mietintää ihmisten jumalasuhteesta. Pohdinnat ovat kuitenkin osin vieraita suomalaiselle lukijalle, olipa hän kiinnostunut uskonnollisista aiheista vai ei, koska ne nousevat katolisesta perinteestä.
Kirjaa on mielenkiintoista verrata Robert Bressonin samannimiseen filmatisointiin kyseisestä teoksesta (Journal d'un curé de campagne / Papin päiväkirja, Ranska 1951). Elokuva on kirjaa onnistuneempi. Bresson on riisunut kirjasta suhteellisen vähän, ainoastaan tiivistänyt kertojanääneen papin kirjoittamat pohdinnat. Juoneltaan se on hyvin uskollinen kirjalle, eikä siihen ole edes lisätty mitään. Koska Bernanosin kirja on hieman epäelokuvamainen, herää kysymys miksi ja miten elokuva toimii.
Elokuvassa, kuten ei kirjassakaan, ole melkein yhtään toimintaa. Tätä seikkaa korostaa Bressonin tapa ohjata amatöörinäyttelijöitään; he esiintyvät melkein ilmeettömästi vain lausuen vuorosanansa. Kirjaan verrattuna Bresson on onnistunut sijoittamaan askeettisen kuvauksen joukkoon enemmän ”rivinvälejä” – kaikki ei jää suoraan selitysten varaan, vaan asioita voi päätellä itse. Elokuva keskittyy siihen, mikä jää kirjassa tuskailujen varjoon: papin pyrkimyksen vaikuttaa seurakuntaansa ja hänen käymiinsä keskusteluihin muiden kanssa. Myös papin persoona muuttuu kiinnostavammaksi, kun näkökulma on enemmän ulkopuolinen eikä hänen päänsä sisällä. Elokuva on koruton, mutta kirjaan verrattuna se on mestariteos - vähäeleinen ja kaunis.
Elina Ortamo
Juoneltaan kirja on puhdasta kärsimysnäytelmää; kuolemaan johtavan sairautensa lisäksi pappi kärsii kyläläisten ylenkatseesta ja juoruista – väitetty alkoholismi onkin vain sitä, ettei pappi pysty vatsansa takia syömään mitään muuta kuin leipää ja viiniä. Tämän näin raamatullisena symbolina; ikään kuin ruokavalio olisi pidennetty viimeinen ehtoollinen. Kun uskonnollisella linjalla ollaan, papilla on syyllisyydentuntoja siitä, ettei hän sairautensa takia jaksa rukoilla ja tuntee muutenkin rikkovansa Jumalan tahtoa vastaan. Kun kirjan minäkertoja, tämä päiväkirjaa kirjoittava nimetön pappi, toistaa näitä samoja teemoja sivu toisensa jälkeen, katoavat itse varsinaiset tapahtumat pohdinnan joukkoon. Papin suhde seurakuntaansa ja kirkkoherran neuvot saattaisivat olla mielenkiintoisempia aiheita, jos lukija pystyisi kiinnittämään enemmän huomiota niihin. Lukija huomaa vain sen, kuinka pappi etsii tuskansa keskellä Jumalan armoa. Papin käymät keskustelut seurakuntalaisten ja kirkkoherran kanssa sisältävät katolisuskonnollista mietintää ihmisten jumalasuhteesta. Pohdinnat ovat kuitenkin osin vieraita suomalaiselle lukijalle, olipa hän kiinnostunut uskonnollisista aiheista vai ei, koska ne nousevat katolisesta perinteestä.
Kirjaa on mielenkiintoista verrata Robert Bressonin samannimiseen filmatisointiin kyseisestä teoksesta (Journal d'un curé de campagne / Papin päiväkirja, Ranska 1951). Elokuva on kirjaa onnistuneempi. Bresson on riisunut kirjasta suhteellisen vähän, ainoastaan tiivistänyt kertojanääneen papin kirjoittamat pohdinnat. Juoneltaan se on hyvin uskollinen kirjalle, eikä siihen ole edes lisätty mitään. Koska Bernanosin kirja on hieman epäelokuvamainen, herää kysymys miksi ja miten elokuva toimii.
Elokuvassa, kuten ei kirjassakaan, ole melkein yhtään toimintaa. Tätä seikkaa korostaa Bressonin tapa ohjata amatöörinäyttelijöitään; he esiintyvät melkein ilmeettömästi vain lausuen vuorosanansa. Kirjaan verrattuna Bresson on onnistunut sijoittamaan askeettisen kuvauksen joukkoon enemmän ”rivinvälejä” – kaikki ei jää suoraan selitysten varaan, vaan asioita voi päätellä itse. Elokuva keskittyy siihen, mikä jää kirjassa tuskailujen varjoon: papin pyrkimyksen vaikuttaa seurakuntaansa ja hänen käymiinsä keskusteluihin muiden kanssa. Myös papin persoona muuttuu kiinnostavammaksi, kun näkökulma on enemmän ulkopuolinen eikä hänen päänsä sisällä. Elokuva on koruton, mutta kirjaan verrattuna se on mestariteos - vähäeleinen ja kaunis.
Elina Ortamo
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Kuumaa teetä & jälleennäkemisiä
Ajattelin kertoa teille, arvoisille lukijoillemme, meidän kokouksistamme hieman. Nehän eivät ole konservatiivisia "mennään asiaan" - tyylisiä tilaisuuksia, vaan lähinnä olemista sekä teen juomista. Meillä ei aina ole päätettävää, joten välillä vain tapaamme tapaamisen ilosta, sillä meistä on mukavaa, että on muita samanhenkisiä - tai täysin erilaisia - ihmisiä saman asian parissa.
Niinä kertoina, joina meillä on päätettävää, päättäminen saattaa kestää hetkisen, mutta ideoita lentelee suuntaan ja toiseen. Luovat ihmiset keskustelemassa jostain taiteenlajista, mikä onkaan sen parempaa ajanvietettä keskiviikkoiltapäivänä.
Seura on hyvin inspiroivaa, samoin kokoukset, joissa oppii ja saa ideoita. Tämä on mitä mahtavin keino piristää syksyistä harmautta, jutella kulttuurista tai jostain aivan muusta upeiden ihmisten kanssa.
Kokouksiin voi tulla silloin kun ehtii ja lähteä silloin kun täytyy, kukaan ei katso pahalla jos ei ole paikalla juuri "oikeaan" aikaan.
Kokoukset ovat parhainta aikaa luovaan tekemiseen tai sen suunnittelemiseen, joten minä ajattelin ryhtyä kutomaan villasukkia, sillä se onnistuu hyvin samalla kun keskustelee jostakin. Syksyllä on sitäpaitsi mukavaa puuhastella jotain villasukkien tyylistä.
Ensi viikolla teille en kirjoita minä, vaan joku muu, mutta kuulemiin ja iloista syksyä,
toivottaa Jessica
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Avajaispuhe
Prinsipatus Litterae - älkää kavahtako kankeaa latinankielistä nimeä - perustettiin juuri sen takia, että nuorilla ei ollut julkaisuväylää, jossa julkaista kirjoituksiaan. Heti perustavassa kokouksessa, joka järjestettiin keväällä 2008, päätettiin kirjallisuuslehti Scriptorin julkaisemisesta.
Scriptor on ollut pääosa kirjallisuusklubin toimintaa näinä kiirentäyteisinä kahtena ja puolena vuotena. Jokainen uusi kirjoittaja on tuonut palan uudenlaista, ja ennen kaikkea erilaista näkökulmaa toimitukseen. Ehkä näistä asioista johtuu se, että kirjallisuuslehtemme on kehittynyt jatkuvasti ja nykyään sen levikki on 120 kappaletta numerolta. Lehti on ollut myynnissä Akateemisessa kirjassa loppuvuodesta 2008 lähtien, meidät on esitelty Helsingin sanomissa ja lukuisissa muissa viestimissä.
Nyt Prinsipatus Litterae haluaa toimintaperiaatettaan tukien avata kulttuuriverkkopalvelun, joka laajentuneen. Luvassa on todellista ilotulitusta - 18 taitavan nuoren (iältään 15-21 vuotta) kirjoittajan toimesta. Jokaisella heistä on omat kiinnostuksenalueensa - jotka liikkuvat punk-musiikista klassilliseen kirjallisuuteen, abstraktista kuvataiteesta käsiterunoihin. Tervetuloa seuraamaan nuorta taidetta, nuorta taiteen tulkintaa, nuorta kulttuuria!
Tuure-Eerik Niemi, 15
Kirjallisuuslehti Scriptorin toimitusvastaava
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)