Jos sinun olisi valittava runojen kirjoittamisen ja kaupan perustamisen välillä, perusta kauppa, Juri Norstein on sanonut. Hän ei kuitenkaan ole kauppias, vaan animaatiorunoilija. Upeissa ja taianomaisissa animaatioissaan hän on herättänyt venäläiset kuvakirjat henkiin.
Pala-animaationa vesivärein toteutetut lyhytelokuvat ovat kauniin visuaalisia ja kumpuavat menneisyydestä, slaavilaisesta perinteestä ja vanhoista eläinsaduista. Norstein aloitti uransa 60-luvun alussa maineikkaan neuvostoliittolaisen animaatiostudion Sojuzmultfilmin palveluksessa. Hän työskenteli pitkään muiden ohjaajien alaisuudessa animaattorina, mutta sai viimein 1960-luvun lopulla ohjata animaatioita. Ensimmäiset, toisten ohjaajien kanssa tehdyt lyhytelokuvat kertoivat omin sanoin Venäjän historiasta, musiikin siivittämänä aiheesta toiseen liukuen ja kuva-aiheita lainaten.
Ensimmäinen yksin ohjattu animaatio Kettu ja Jänis (Лиса и заяц, 1973) on hyvin kuvakirjamainen ja poikkeaa animaatioiden tavanomaisesta, elokuvaa jäljittelevästä kerrontatavasta. Lähes koko animaatio on reunustettu slaavilaisin kehyksin, joita on yleisesti käytetty venäläisten eläinsatujen kuvituksissa. Koko- ja eleliioittelu tässä lyhytelokuvassa on kuin perinteisissä piirretyissä, mutta hieman hillitympää – ja tosiaan kaikki murrettujen värien vesivärimaailmassa.
Tunnetuin ja kehutuin lyhytelokuva Siili sumussa (Ёжик в тумане, 1975) on juoneltaan vähemmän perinteisen sadun kaltainen. Se ei ole niin perinteisen liioitteleva kuin Kettu ja Jänis, mutta vesiväreillä maalattu tyyli on ennallaan ja jopa kehittynyt kauniimmaksi. Tarina pienestä siilistä, joka on matkalla ystävänsä karhun luokse nuotion ääreen juomaan teetä, on visuaalisesti huikea ja sympaattinen. Sumussa kaikki on niin erilaista kuin yleensä, ja siili (ja katsoja) sekä pelkää että ihastuu näkemäänsä.
Pääteos, puolituntinen Satujen satu (Сказка сказок, 1979) on erilainen verrattuna hänen muihin töihinsä. Hän on palannut siinä tarinan liu’uttamiseen mielikuvasta toiseen. Norsteisin elokuville tyypillinen hieno ääniraita on yhtä kaunis kuin liikkuva, runollinen kuva, jossa on elementtejä sekä venäjän historiasta että kansanomaisista eläinsaduista. Vanha kehtolaulu ja toinen maailmansota luovat vahvoja elementtejä vertauskuville, vaikka tarinaa ei animaatiossa ole lainkaan; kaikki on vain kuvaa, haalistuvien muistojen virtaa rauhallisissa väreissä.
Melkein kaikki Norsteinin animaatiot on tehty 70-luvun aikana. Vuonna 1981 hän alkoi tehdä täysimittaista elokuvaa Gogolin Päällystakista, mutta liian hidas työskentely johti potkuihin Sojuzmultfilmin palveluksesta. Surullisen ironista, sillä animaatio on vieläkin kesken; Norstein on tehnyt elokuvaansa kotiinsa rankennetussa studiossaan jo 28 vuotta. Syy on sekä pienen ryhmän (josta kuvaaja kuoli vuonna 1999) että rahoituksen puutteen. On sääli, että Päällystakki valmistuu näin hitaasti; tällä tahdilla sitä ei ehkä nähdä koskaan.
Elina Ortamo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti