Ja taas on otettava Siperia-asteikko käyttöön. Ulos ei voi mennä ilman useita pursuavia vaatekerroksia, jotka hiostavat aina rappukäytävään tullessa niin mukavasti, että kotiovelle päästyään itse kukin virtaa kuin Niilin tulvavesi. Huulet halkeilevat, iho punottaa, ja puhelimeen joutuu puhumaan hankalasti tumput kädessä, jotteivat sormet putoaisi pois. Talvi on saapunut.
Kotona kuitenkin odottaa lämmin takka, tee tai kaakao maun mukaan, kenties jokin viihdyttävä elokuva sekä pörheä, lämpöinen viltti. Valitettavaa on kuitenkin se, että näihin mukavuuksiin yltääkseen on ensin riisuuduttava hikisenä eteisessä, kohdattava sisällä vallitseva pimeys ja kylmyys (joka pahenee toisinaan kun tulee huomanneeksi, että joku on unohtanut ikkunan auki tai patterit eivät toimi) ja kääriydyttävä tehokkaasti mahdollisimman pienessä aikayksikössä johonkin lämpimään materiaaliin. Tähän kuluu aikaa vähintään 15 minuuttia, mikäli vaatekerrokset ovat hankalasti riisuttavia.
Luojan kiitos kärsimys usein palkitaan.
Kaisla
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Talvisesta säästä
Jäätynyt maa, mereltä puhaltava tuuli, pakkanen ja vaakasuoraan satava
lumi. Ulkona käveleminen on kesällä aivan eri asia kuin talvella.
Kesällä se on mukavaa: aurinko paistaa ja ulos mennään koska sisällä
on tylsää. Talvella se on kamppailua. Jokainen askel on voitto
luonnonvoimia vastaan. Ulkona ei olla koska se olisi mukavaa, vaan
koska muutakaan ei voida. Tämä ei vähennä talvisen maiseman kauneutta.
Tämä ei vähennä sitä, että talvinen sää on säistä jaloin. Toisin kuin
kesäinen auringon paiste se saa ulkona kävelijän tuntemaan olevansa
elossa. Se saa kävelijän tiedostamaan koko kehonsa. Sen vaivalloiset
liikkeet. Kylmyyden. Ja toisaalta se saa myös tiedostamaan sen kuinka
hieno saavutus eteneminen oikeasti on.
Talvisen viiman puolustukseksi on myös sanottava se, että se saa
ajattelemaan. Se suorastaan pakottaa siihen. Ja kuka oikeastaan on
sanonut, että säätä saisi arvostella sen mukavuuden perusteella?
Talvisin terveisin, Lauri
kuva Tuure Niemi
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Joulua odotellessa
kuva: Tuure Niemi
Syksy riensi ohi yhtäkkiä. Lehdet eivät ehtineet olla kauaakaan keltaisina kun olivat jo poissa, ja kunnon lumetkin satoivat yhdessä yössä. Kun katon tietokoneen ruudun taakse ikkunaan, siellä näkyy mustaa ja valkeata, satumainen talvimaa. Ulkona lumihiutaleet leijailevat kasvoille. Telkkarista tuli "Napapiirin pikajuna"
Lumen mukana tulee perinteisesti joulun odotus. Joulu- ja piparkakkusuklaat, joulutortut, mausteteet. Glögi on jo kahviloiden tarjonnassa. Tiimari täyttyy pikkuhiljaa kaikenlaisesta joulukrääsästä, ja stokkahan hankki joulukoristeensa jo muutama viikko sitten. Joulukalenteritkin ovat myynnissä. Joka vuosi joulu hiipii ostoskeskuksiin ja julkisille paikoille, kuiskien "osta, osta, osta".
Tunnen ainakin kaksi ihmistä, jotka vihaavat joulua. Yleinen perustelu, miksi joulu ei miellytä, on se, ettei halua juhlia Jeesuksen syntymää tai se, että joulu on vain kaupallinen buumi. Itselleni joulu merkitsee sitä että voi katsoa Samu-sirkan joulutervehdyksen pikkusiskoni kanssa, syödä paljon, saada lahjoja ja aamulla löhöillä upouudessa pyjamassani.
Joulu on uskonnollisille ihmisille tärkeä juhla, ja epäuskonnollisille vain perinne. Nykyään yhteiskunnasta yritetään poistaa epäkohtia, mutta valitettavasti samalla perinteetkin jäävät taakse. Joulu on minulle perinne, josta on ihanaa pitää kiinni.
Joulun tunnelmissa, Daria
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Siis kuka rakasti ja ketä?
Woody Allen ei ole tyytyväinen yhteenkään elokuvaansa. Kaikesta huolimatta kuuluisalta ohjaaja-käsikirjoittajalta ilmestyy filmi per vuosi. Allenin uusin tuotos, You Will Meet A Tall Dark Stranger, pyörii parhaillaan elokuvateattereissa.
Vicky Christina Barcelonan ja Match Pointin jälkihuuruissa kävin katsastamassa uutuuden lauantaina. Puolentoista tunnin pätkää pyörittivät Anthony Hopkinsin ja Naomi Wattsin veroiset nimet. Siksi kai Allenin herkulliset ja oikukkaat henkilöhahmot eivät tylsistyttäneet katsojaa tälläkään kertaa.
Tiivistän tarinan sanomalla, että jokainen rakasti jotain, joka rakasti jotain toista, ja se toinen jota rakastettiin, ei halunnut kuin kaveruutta. ”Elämä on yhtä sekasotkua, joka ei lopulta merkitse mitään”, oli elokuvan lakoninen aforismi. Tuosta hamsterinpyörästä huolimatta muutaman ihmisen lottorivi täsmäsi, ja vierelle löytyi hetkellinen kumppani.
Mikä oikein on Woody Allenin viehätys? Hieman totuttua nokkelampi ihmissuhdedraama? Itse olen viehättynyt Allenista, koska hän osaa ovelasti hallita katsojaa.
Monimutkaisissa elämäntilanteissa olevien monimutkaisten ihmisten monimutkaisia sotkuja katsellessa ei tule vilkuiltua kelloa tai surkuteltua karkkien loppumista. Allen ei tarjoa suuria oivalluksia tai taputuksia olkapäälle. Hän tarjoaa estotonta tirkistelyä kuvitteellisten ihmisten elämään, joissa neuroottinen prinssi tuskin suutelee prinsessaa.
”Jos ahdistaa, niin kannattaa katsoa Woody Allenin leffa. Niitä hahmoja ahdistaa aina kymmenen kertaa enemmän”, äitini tokaisi kerran.
Kanerva Viitanen
Vicky Christina Barcelonan ja Match Pointin jälkihuuruissa kävin katsastamassa uutuuden lauantaina. Puolentoista tunnin pätkää pyörittivät Anthony Hopkinsin ja Naomi Wattsin veroiset nimet. Siksi kai Allenin herkulliset ja oikukkaat henkilöhahmot eivät tylsistyttäneet katsojaa tälläkään kertaa.
Tiivistän tarinan sanomalla, että jokainen rakasti jotain, joka rakasti jotain toista, ja se toinen jota rakastettiin, ei halunnut kuin kaveruutta. ”Elämä on yhtä sekasotkua, joka ei lopulta merkitse mitään”, oli elokuvan lakoninen aforismi. Tuosta hamsterinpyörästä huolimatta muutaman ihmisen lottorivi täsmäsi, ja vierelle löytyi hetkellinen kumppani.
Mikä oikein on Woody Allenin viehätys? Hieman totuttua nokkelampi ihmissuhdedraama? Itse olen viehättynyt Allenista, koska hän osaa ovelasti hallita katsojaa.
Monimutkaisissa elämäntilanteissa olevien monimutkaisten ihmisten monimutkaisia sotkuja katsellessa ei tule vilkuiltua kelloa tai surkuteltua karkkien loppumista. Allen ei tarjoa suuria oivalluksia tai taputuksia olkapäälle. Hän tarjoaa estotonta tirkistelyä kuvitteellisten ihmisten elämään, joissa neuroottinen prinssi tuskin suutelee prinsessaa.
”Jos ahdistaa, niin kannattaa katsoa Woody Allenin leffa. Niitä hahmoja ahdistaa aina kymmenen kertaa enemmän”, äitini tokaisi kerran.
Kanerva Viitanen
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Tulitikkutytön tunnelmaa ja unelmien haikeutta
Little Girl Blue on yhdysvaltalaisen laulajan Nina Simonen esittämänä
erittäin kaunis kappale. Sävel on yhtä kevyt kuin puuterilumen sade.
Kappaleen herättämä mielikuvakin on kuin sadusta. Ilta on laskeutunut
kaupunkiin, on hiljaista, on joulu, lunta sataa keskeltä pimeyttä. Taivaan
väri ei ole aivan sininen, vaan siinä on myös upottavan lilan vivahdus.
Lämpimänkeltaiset lyhdyt valaisevat katuja.
Yhdistän kappaleen vahvasti jouluun, vaikka kappaleessa puhutaan
vesipisaroista eikä lumesta. Syy on se, että laulun melodia on
samankaltainen kuin vanhassa joululaulussa Hyvä kuningas Vaclav . Soitin
sitä kymmenvuotiaana jouluaattona isovanhemmilleni. Muistan, että silloin
olisi satanut lunta.
Kappaleessa on samanlaista tunnelmaa kuin H. C. Andersenin sadussa Pieni
tulitikkutyttö. Tulitikkutytön tavoin Little Girl Blue on onneton. Hän on
hylätty, yksinäinen hahmo. Simonen tulkitsemana kappaleen melankoliassa on
myös häivähdys onnea. Vaikka pieni sininen tyttö istuu kuistin portailla,
antaen sateen valua hiuksilleen, sekään ei estä häntä unelmoimasta. Itkukaan
ei estä ilon mahdollisuutta ja maailma näyttää sateen jälkeen kauniimmalta.
Kun lumi sulaa, on kevät.
'Cause your hopes are getting slender and slender
Why won't somebody send a tender blue boy
To cheer up little girl blue
Tuure Niemi
erittäin kaunis kappale. Sävel on yhtä kevyt kuin puuterilumen sade.
Kappaleen herättämä mielikuvakin on kuin sadusta. Ilta on laskeutunut
kaupunkiin, on hiljaista, on joulu, lunta sataa keskeltä pimeyttä. Taivaan
väri ei ole aivan sininen, vaan siinä on myös upottavan lilan vivahdus.
Lämpimänkeltaiset lyhdyt valaisevat katuja.
Yhdistän kappaleen vahvasti jouluun, vaikka kappaleessa puhutaan
vesipisaroista eikä lumesta. Syy on se, että laulun melodia on
samankaltainen kuin vanhassa joululaulussa Hyvä kuningas Vaclav . Soitin
sitä kymmenvuotiaana jouluaattona isovanhemmilleni. Muistan, että silloin
olisi satanut lunta.
Kappaleessa on samanlaista tunnelmaa kuin H. C. Andersenin sadussa Pieni
tulitikkutyttö. Tulitikkutytön tavoin Little Girl Blue on onneton. Hän on
hylätty, yksinäinen hahmo. Simonen tulkitsemana kappaleen melankoliassa on
myös häivähdys onnea. Vaikka pieni sininen tyttö istuu kuistin portailla,
antaen sateen valua hiuksilleen, sekään ei estä häntä unelmoimasta. Itkukaan
ei estä ilon mahdollisuutta ja maailma näyttää sateen jälkeen kauniimmalta.
Kun lumi sulaa, on kevät.
'Cause your hopes are getting slender and slender
Why won't somebody send a tender blue boy
To cheer up little girl blue
Tuure Niemi
torstai 11. marraskuuta 2010
Animaatiorunoutta
Jos sinun olisi valittava runojen kirjoittamisen ja kaupan perustamisen välillä, perusta kauppa, Juri Norstein on sanonut. Hän ei kuitenkaan ole kauppias, vaan animaatiorunoilija. Upeissa ja taianomaisissa animaatioissaan hän on herättänyt venäläiset kuvakirjat henkiin.
Pala-animaationa vesivärein toteutetut lyhytelokuvat ovat kauniin visuaalisia ja kumpuavat menneisyydestä, slaavilaisesta perinteestä ja vanhoista eläinsaduista. Norstein aloitti uransa 60-luvun alussa maineikkaan neuvostoliittolaisen animaatiostudion Sojuzmultfilmin palveluksessa. Hän työskenteli pitkään muiden ohjaajien alaisuudessa animaattorina, mutta sai viimein 1960-luvun lopulla ohjata animaatioita. Ensimmäiset, toisten ohjaajien kanssa tehdyt lyhytelokuvat kertoivat omin sanoin Venäjän historiasta, musiikin siivittämänä aiheesta toiseen liukuen ja kuva-aiheita lainaten.
Ensimmäinen yksin ohjattu animaatio Kettu ja Jänis (Лиса и заяц, 1973) on hyvin kuvakirjamainen ja poikkeaa animaatioiden tavanomaisesta, elokuvaa jäljittelevästä kerrontatavasta. Lähes koko animaatio on reunustettu slaavilaisin kehyksin, joita on yleisesti käytetty venäläisten eläinsatujen kuvituksissa. Koko- ja eleliioittelu tässä lyhytelokuvassa on kuin perinteisissä piirretyissä, mutta hieman hillitympää – ja tosiaan kaikki murrettujen värien vesivärimaailmassa.
Tunnetuin ja kehutuin lyhytelokuva Siili sumussa (Ёжик в тумане, 1975) on juoneltaan vähemmän perinteisen sadun kaltainen. Se ei ole niin perinteisen liioitteleva kuin Kettu ja Jänis, mutta vesiväreillä maalattu tyyli on ennallaan ja jopa kehittynyt kauniimmaksi. Tarina pienestä siilistä, joka on matkalla ystävänsä karhun luokse nuotion ääreen juomaan teetä, on visuaalisesti huikea ja sympaattinen. Sumussa kaikki on niin erilaista kuin yleensä, ja siili (ja katsoja) sekä pelkää että ihastuu näkemäänsä.
Pääteos, puolituntinen Satujen satu (Сказка сказок, 1979) on erilainen verrattuna hänen muihin töihinsä. Hän on palannut siinä tarinan liu’uttamiseen mielikuvasta toiseen. Norsteisin elokuville tyypillinen hieno ääniraita on yhtä kaunis kuin liikkuva, runollinen kuva, jossa on elementtejä sekä venäjän historiasta että kansanomaisista eläinsaduista. Vanha kehtolaulu ja toinen maailmansota luovat vahvoja elementtejä vertauskuville, vaikka tarinaa ei animaatiossa ole lainkaan; kaikki on vain kuvaa, haalistuvien muistojen virtaa rauhallisissa väreissä.
Melkein kaikki Norsteinin animaatiot on tehty 70-luvun aikana. Vuonna 1981 hän alkoi tehdä täysimittaista elokuvaa Gogolin Päällystakista, mutta liian hidas työskentely johti potkuihin Sojuzmultfilmin palveluksesta. Surullisen ironista, sillä animaatio on vieläkin kesken; Norstein on tehnyt elokuvaansa kotiinsa rankennetussa studiossaan jo 28 vuotta. Syy on sekä pienen ryhmän (josta kuvaaja kuoli vuonna 1999) että rahoituksen puutteen. On sääli, että Päällystakki valmistuu näin hitaasti; tällä tahdilla sitä ei ehkä nähdä koskaan.
Elina Ortamo
Pala-animaationa vesivärein toteutetut lyhytelokuvat ovat kauniin visuaalisia ja kumpuavat menneisyydestä, slaavilaisesta perinteestä ja vanhoista eläinsaduista. Norstein aloitti uransa 60-luvun alussa maineikkaan neuvostoliittolaisen animaatiostudion Sojuzmultfilmin palveluksessa. Hän työskenteli pitkään muiden ohjaajien alaisuudessa animaattorina, mutta sai viimein 1960-luvun lopulla ohjata animaatioita. Ensimmäiset, toisten ohjaajien kanssa tehdyt lyhytelokuvat kertoivat omin sanoin Venäjän historiasta, musiikin siivittämänä aiheesta toiseen liukuen ja kuva-aiheita lainaten.
Ensimmäinen yksin ohjattu animaatio Kettu ja Jänis (Лиса и заяц, 1973) on hyvin kuvakirjamainen ja poikkeaa animaatioiden tavanomaisesta, elokuvaa jäljittelevästä kerrontatavasta. Lähes koko animaatio on reunustettu slaavilaisin kehyksin, joita on yleisesti käytetty venäläisten eläinsatujen kuvituksissa. Koko- ja eleliioittelu tässä lyhytelokuvassa on kuin perinteisissä piirretyissä, mutta hieman hillitympää – ja tosiaan kaikki murrettujen värien vesivärimaailmassa.
Tunnetuin ja kehutuin lyhytelokuva Siili sumussa (Ёжик в тумане, 1975) on juoneltaan vähemmän perinteisen sadun kaltainen. Se ei ole niin perinteisen liioitteleva kuin Kettu ja Jänis, mutta vesiväreillä maalattu tyyli on ennallaan ja jopa kehittynyt kauniimmaksi. Tarina pienestä siilistä, joka on matkalla ystävänsä karhun luokse nuotion ääreen juomaan teetä, on visuaalisesti huikea ja sympaattinen. Sumussa kaikki on niin erilaista kuin yleensä, ja siili (ja katsoja) sekä pelkää että ihastuu näkemäänsä.
Pääteos, puolituntinen Satujen satu (Сказка сказок, 1979) on erilainen verrattuna hänen muihin töihinsä. Hän on palannut siinä tarinan liu’uttamiseen mielikuvasta toiseen. Norsteisin elokuville tyypillinen hieno ääniraita on yhtä kaunis kuin liikkuva, runollinen kuva, jossa on elementtejä sekä venäjän historiasta että kansanomaisista eläinsaduista. Vanha kehtolaulu ja toinen maailmansota luovat vahvoja elementtejä vertauskuville, vaikka tarinaa ei animaatiossa ole lainkaan; kaikki on vain kuvaa, haalistuvien muistojen virtaa rauhallisissa väreissä.
Melkein kaikki Norsteinin animaatiot on tehty 70-luvun aikana. Vuonna 1981 hän alkoi tehdä täysimittaista elokuvaa Gogolin Päällystakista, mutta liian hidas työskentely johti potkuihin Sojuzmultfilmin palveluksesta. Surullisen ironista, sillä animaatio on vieläkin kesken; Norstein on tehnyt elokuvaansa kotiinsa rankennetussa studiossaan jo 28 vuotta. Syy on sekä pienen ryhmän (josta kuvaaja kuoli vuonna 1999) että rahoituksen puutteen. On sääli, että Päällystakki valmistuu näin hitaasti; tällä tahdilla sitä ei ehkä nähdä koskaan.
Elina Ortamo
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Tervehdys verkkovastaavalta
Viime Prinsipatuksen kokouksessa minusta tehtiin toivetteni mukaisesti verkkovastaava, vaikka en ollut edes läsnä. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt minun tehtävänäni on järjestää ja määrätä jokainen kirjoittamaan tänne vuorollaan. Aika näyttää kuinka paljon muutoksia tulee tapahtumaan, mutta toivottavasti kirjoitustahti tulee elpymään. Ensimmäinen määräykseni verkkovastaavana oli se, että tästä lähtien blogikirjoituksia tulee keskiviikkoisin ja sunnuntaisin; meitä on jo niin paljon, että kerran viikossa on liian helppoa monelle. Prinsipatuksessa on tehty muitakin muutoksia kokousjärjestelyjen ja lehden suhteen. Seuraava lehtemme ilmestyy jo joulukuussa, ole valmiina varaamaan omasi.
Syksy on hiljalleen vaihtumassa talveksi, täällä Itä-Suomessa on jo lunta. Helsinki-ikävä on ikuinen tunne, tekee mieli päästä Aleksanterinkadulle kulkemaan silloin kun siellä on jouluvalot; Bulevardille, jonnekin kauas Punavuoren divareihin. Haluaisin astua sisään kahvilaan ja tilata ison kupillisen maitokahvia ja lukea kirjaa joka tuoksuu yksinäiseltä illalta. Niin kuin Saarikoski sen sanoi nimettömässä runossaan: ”rakastan sinua --- niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta”. Minä rakastan vain tunnelmaa ja kaunista materiaa.
Mutta tällä hetkellä istun Savonlinnassa työpöytäni ääressä juoden Anti-stress –yrttiteetä, joka on hieman liian makeaa mutta kuitenkin kelvollista, koska maitoa ei ole. Minulla on liian pitkä tehtävälista edessäni ja niskassa alitajuinen ääni vaatimassa lepopäivää. Luulen, että vähitellen tottelen sitä pientä ääntä ja liu’utan aivot nollille ja valitsen äidiltä lainatulta Douglas Sirk DVD-kokoelmasta jokin 50-luvun melodraaman, joka tuskin poikkeaa nykyajan draamoista kovinkaan paljon, vain muoti, näyttelijät ja asenteet ovat muuttuneet.
Lämpimiä ajatuksia toivottaen,
Elina
Syksy on hiljalleen vaihtumassa talveksi, täällä Itä-Suomessa on jo lunta. Helsinki-ikävä on ikuinen tunne, tekee mieli päästä Aleksanterinkadulle kulkemaan silloin kun siellä on jouluvalot; Bulevardille, jonnekin kauas Punavuoren divareihin. Haluaisin astua sisään kahvilaan ja tilata ison kupillisen maitokahvia ja lukea kirjaa joka tuoksuu yksinäiseltä illalta. Niin kuin Saarikoski sen sanoi nimettömässä runossaan: ”rakastan sinua --- niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta”. Minä rakastan vain tunnelmaa ja kaunista materiaa.
Mutta tällä hetkellä istun Savonlinnassa työpöytäni ääressä juoden Anti-stress –yrttiteetä, joka on hieman liian makeaa mutta kuitenkin kelvollista, koska maitoa ei ole. Minulla on liian pitkä tehtävälista edessäni ja niskassa alitajuinen ääni vaatimassa lepopäivää. Luulen, että vähitellen tottelen sitä pientä ääntä ja liu’utan aivot nollille ja valitsen äidiltä lainatulta Douglas Sirk DVD-kokoelmasta jokin 50-luvun melodraaman, joka tuskin poikkeaa nykyajan draamoista kovinkaan paljon, vain muoti, näyttelijät ja asenteet ovat muuttuneet.
Lämpimiä ajatuksia toivottaen,
Elina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)