ähetin kaverilleni tässä eräänä päivänä Facebookissa viestin, jossa kyselin kuulumisia ja toivotin voimia hankalasta tilanteesta selviämiseen. Kaverini kiitti tuesta ja kertoi voivansa hyvin: hän ja hänen perheensä ovat Luojan kiitos kunnossa, mutta häntä ei haittaa, jos hän joutuu kuolemaan maansa puolesta, sillä heidän verensä ei ole halpaa.
Kaverini on egyptiläinen.
Tunnen hänet, kuinkas muutenkaan, Kreikassa viettämäni vapaaehtoisjakson kautta. Puolen vuoden aikana ehdin tavata monen monta ihmistä, joiden elämän arkipäiväisistä ongelmista olin lukenut vain lehdestä. Esimerkiksi vironvenäläinen kaverini oli vaikea saada passia ja baski-kämppikseni opetusta omalla äidinkielellään. Puhumattakaan sitten paikallisista kriiseistä. Oli absurdia istua georgialaisen tytön kanssa hotellin ravintolassa ja jutella sodasta: hän oli sattunut olemaan juuri rajan tuntumassa kriisin puhjettua, vaikka asuikin muualla, minä taas olin lukenut asiasta lehdestä ja tuohtunut asiaankuuluvasti Venäjän tyhmälle hallitukselle.
Ei minulla ole sellainen tunne, että olisin tässä jakamassa jotakin suurta. Mikään tuon kaltainen ongelma ei ole mukava eikä niistä löydy paljon jaettavaa. En minä voi ymmärtää, miltä egyptiläisestä kaveristani oikeasti tuntuu. Toivon vain, että kaikki on hänellä hyvin. Olisi kurjaa, jos hän kuolisi, maan puolesta tai maasta huolimatta, ihan sama minulle.
Ada-Maaria Hyvärinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti